Sunday, September 11, 2016

Puhvihihojen puolustuspuhe / On the Defence of Puffy Sleeves


Bongasin viikko sitten kirpparilta kirjaillun farkkutakin, jonka erikoinen pesu ja pastellikukkasten vyöry pistivät miettimään: onko tää nyt ihan kamala vai oikeastaan tosi ihana? Postasin pienen kuvan Instagramiin, jossa ikäänkuin jälkiajatuksena mainitsin myös sen, että farkkutakissa on puhvihihat. Kukkakirjailut ja pesu eivät herättäneet kommentoijissa intohimoja, mutta puhvihihojen kohdalla olikin jo toinen tilanne. Stylistikaveri kommentoi, että nykymuodissa menee suurinpiirtein kaikki, paitsi puhvihihat - ne ovat ehdoton no-no. Muutama ehdotti hihojen pois leikkaamista. Ja minä siinä sitten pohdiskelin, että tykkään oikeasti kaikenlaisista puhvihihoista, ja minusta ne näyttävät nyt jopa ajankohtaisilta. Tosin viktoriaanisen ajan korkeakauluksiset ja puhvihihaiset puserot ja niiden replikaatiot ovat olleet minusta ihania aina: olen pukeutunut puhvihihoihin jo vuosikausia.

Puhvihihoissa on draaman tuntua, romantiikkaa, salaperäisyyttä, vanhan ajan viehätystä. Viekää vaikka tuhkatkin pesästä, mutta puhvihihojani ette vie!

Vasemmalta oikealle: puhvihihoissa kuusivuotissynttäreilläni 1984, Slovakian rajalla 2003, Helsingissä 2008
From left: wearing puffy sleeves on my 6th birthday in 1984, on the Slovakian border in 2003, in Helsinki in 2008

- - -

I found an embroidered denim jacket at the flea market a week ago. The wash of the denim was a little unusual, as of course was the rich, pastel-coloured flower embroidery. I couldn't decide if the jacket was horrible or really, really cool, so I posted a small photo on Instagram and added something like an afterthought about the jacket having puffy sleeves. The flower embroidery or the wash of the denim gathered no objections, but the puffy sleeves had people unsure. A stylist pal of mine stated that puffy sleeves are an absolute no-no: in the current fashion/personal style framework, everything goes - except puffy sleeves. A few suggested cutting the sleeves off. I was left thinking that I actually really like puffy sleeves. I've liked puffy sleeves for a long, long time, ever since my childhood love affair with Victorian-era-type high-collared, puffy-sleeved blouses and dresses. I have a lot of puffy-sleeved blouses, jackets and dresses in my wardrobe: some are flamboyant, others disciplined, some are soft and feminine, others more structured. All of them are awesome.

Puhvihihoissa tänään
Wearing puffy sleeves today

I think I kind of love puffy sleeves. They have a certain level of drama and romance about them, they are a little mysterious, they hint at a different era. Fashions may come and go, and say what you will, but no one can take away my puffy sleeves!

Thursday, September 1, 2016

Poluista ja verkostoista / On paths and networks


Olen törmännyt lähiaikoina moniin erilaisiin verkostoitumista käsitteleviin teksteihin ja puheisiin. Tiedättehän: mene ja verkostoidu rohkeasti, ties mitä uusista tuttavuuksista syntyy. Taidoilla tai kokemuksella ei ole niin väliä, kun tuntee oikeat ihmiset. Ole osa jotakin itseäsi enempää. Yhdessä olemme enemmän. Mitä näitä nyt on. Välillä iskee ahdistus: minä en ole kovinkaan verkostoitunut ihminen. Viihdyn omissa oloissani ja pidän huonosti yhteyttä jopa minulle todella rakkaisiin. En ole haalinut some-kontakteja enkä osaa hyödyntää uusia tai  vanhojakaan tuttavuuksia jonkun uuden ja paremman toivossa. En oikein edes kehtaa kysyä hyvältä ystävältä apua, vaikka sitä tarvitsisin.

Joskus ajattelen pitäväni maailmaa käsivarren päässä. Tarkkailen etäältä ja puuhailen omien pikkuprojektieni parissa jakamatta tietojani tai taitojani mihinkään tai kenellekään, vaivihkaa ajatellen, ettei minun puuhasteluillani voi olla arvoa kenellekään muille kuin minulle. Olen harrastelija asiassa kuin asiassa, en asiantuntija oikein missään. Työhistoriani on niin sekava ja omituinen, etten pidä itseäni ammattitaitoisena oikein millään alalla. Joka kerta kun saan työpaikan, olen ihmeissäni: miksi kukaan haluaa palkata minut? Havahduin asiaan taas kerran pari päivää sitten: oikoluin pyynnöstä työkaverin kiinnostavaa koulutehtävää, ja saatuani homman päätökseen ja tehtyäni pari ehdotelmaa, työkaveri kertoi painavin sanankääntein arvostavansa mielipidettäni ja asiaosaamistani. Ensin kursailin ja punastelin, sitten ryhdistäydyin: kyllähän minä osaan kaikenlaista. Osaan paljon, ja hyvin osaankin. En vain aina tiedä, mitä osaamisellani ja itselläni tekisin.

Olen vellonut pari viime vuotta jos jonkinmoisessa kiinnekohtiin ja suunnan hakemisiin liittyvissä käymistiloissa. Millainen olen, minne olen menossa, mitä haluan elämälläni tehdä. Täytän vajaan kahden vuoden päästä neljäkymmentä, ja useimmiten koen olevani ihan pihalla kaikesta. Sitten lohdutan itseäni sillä, että oikeasti melkein kaikki muutkin ovat ihan yhtä pihalla. Anna kenelle tahansa nelikymppiselle pari lasia viiniä, ja voilá: alkaa keskustelu taaksejätetyistä mahdollisuuksista, rakkaudesta, elämän suurista kysymyksistä: mitä halusin joskus olla, mitä minusta tulikaan, mihin vielä pystyn, jos päätän. Vaikka koenkin usein maailman suhteen loputonta ulkopuolisuuden tunnetta, on hetkiä, jolloin tiedän, etten ole yksin: viimeksi viime lauantaina istuessani iltaa yläaste- ja lukioajan ystävieni kanssa, vuosien tauon jälkeen. Kaikille meille on sattunut kaikenlaista vuosien varrella. Osa asioista on mennyt juuri niinkuin suunniteltiin, osa taas ihan erilailla. Siinä sitä istuttiin, puhuttiin elämästä. Jokaisella oma onnensa ja murheensa, taakkansa ja polkunsa.


Pidän pienistä kohtaamisista. Siivouspäivän viimeisinä hetkinä kuljin Ruttopuiston nurkalle, jossa seisoi tummia värejä roikuttava, lähes täysi vaaterekki. Pysähdyin katsomaan nilkkamittaista, kirkkaan vihreää Arolan vintagemekkoa, ja sivusilmällä huomasin Vuokon ruskean villakangastakin ja platinanvärisen rypytetyn pellavamekon. Kaakaonruskean, hätkähdyttävillä origamitaitoksilla varustetun samettitakin bongattuani en meinannut pysyä nahoissani. Ajattelin ensin, etten uskalla edes hintoja kysyä, mutta kysyin sitten kuitenkin, ja onneksi avasin suuni: hinnat olivat varsin kohtuulliset siihen nähden, mitä rumista ja likaisista 80-luvun Vuokon mekoista saa Fidassa nykyisin maksaa. Kävi ilmi, että vaatteet olivat kuuluneet myyjän anopille, joka oli kokeilunhaluinen, mielenkiintoinen, modernisti pukeutuva, oman tyylinsä löytänyt nainen. Jäi epäselväksi, mitä naiselle oli käynyt, mutta joka tapauksessa hänen vaatteilleen etsittiin uutta kotia. Minä sovitin, ja myyjä ja Chris toimivat makutuomareina. Session päätteeksi ojensin myyjälle 55 euroa kahdesta takista ja yhdestä mekosta. Myyjä katsoi silmiin ja sanoi, että oli onnellinen siitä, että vaatteet tulevat niitä oikeasti arvostavalle ihmiselle. Että ne pääsevät arvoiseensa kotiin. 

Sitä kai tällä postauksella yritän sanoa, että kaikilla ja kaikella on tarinansa. Polkumme ovat moninaiset ja oudot, vuodet opettavat sitä sun tätä, milloin mitäkin. Minne lopulta päädymme: toivottavasti sinne, missä arvostamme itseämme ja missä meitä arvostetaan, sellaisina kuin olemme.

-

I've come across a lot of talk about networking recently. You've heard it too, I'm sure: "it's all about who you know", "random new acquaintances can help you land your dream job", "be a part of something bigger", "there is strength in numbers", "you are no one if you are not on LinkedIn", "make yourself into a brand", etc. I find network-talk a little distressing: needless to say, I am not really a networking type of person. I'm somewhat of a private person, I like to spend time on my own, I have trouble keeping up with other people - even if they are old, cherished friends. I don't have a whole lot of social media contacts and I don't know how to take advantage of the people I know. I feel bad even if I have to ask a good friend for help, let alone a semi-stranger.


Sometimes I feel like I'm keeping the world at an arm's length. I toil with my own little projects and I have very little interest in putting my knowledge or skills "out there". In a way, I often feel like my skills aren't really all that special or that they don't have much value to the outside world. I don't think I'm much of a professional or an expert on anything. My CV is a jumbled mess of random jobs and an oddball education, and every time I land a job, I can't believe that they actually chose me over someone else. This all came back to me again, when a few days ago a colleague asked me to read and critique her school assignment, and after I took a look at her work and made a few suggestions, she told me how much she appreciated my help, my opinion and my knowledge on the subject matter. I found myself a little startled, but then realized that yes, I know things. I am good at things. I just don't know which way to go with what I know most times.

For the past couple of years I've struggled with various search-of-self-related questions: who am I, where am I going, what do I want to do? I'll be turning 40 in less than two years, and I often have a feeling that I have no idea what I want to do when I grow up. Then I console myself: give any 40-year-old a few glasses of wine, and voilá, it begins: talk of missed opportunities, love, fate, the mysteries of life: who we wanted to be, what we've become, what is still possible. I often feel like I'm an outsider to the world, but moments like those... I know I'm not alone. I experienced this first hand last Saturday when I had dinner with a bunch of old school friends whom I hadn't seen in years. Boy, have we lived. The strangest things have happened to all of us: some things we had planned, others we hadn't. We have all had our fair share of happiness and grief, burdens to bear and things that make us tick. Every single one of us, on our own path. Moments like that make me trust life. It's all a bit nutty, really, but that's what it's supposed to be.

I like small encounters with people. It was Cleaning Day (when towns turn into massive street flea markets in Finland) and as the event was slowing down and people had already started to pack up, Chris and I passed a rack of heavy-looking, dark clothes. I stopped to look at a bright green woolen vintage maxi-dress, but soon noticed a brown wool coat by Vuokko, a forever-favorite of mine when it comes to Finnish clothing design. Next to it I noticed a crinkled platinum-shade linen dress by the same brand, and by the time I saw a rich cocoa-brown velvet jacket with huge origami-type pleating on the shoulders... I was pretty much trembling. Really interesting Vuokko pieces are typically hard to find and very expensive: the occasional time one manages to find Vuokko at a charity store, you might have to pay 50 euros for an unwashed, possibly even stained, screaming-of-the-1980s ugly cotton dress. This seller knew what she had, but her prices were very reasonable: 20 euros for the coat and the jacket, 15 for the dress. As I tried on the pieces one at a time, the seller told me that they used to belong to her mother-in-law, who was a very modern, well-dressed woman back in the day. She had had style. I don't know what had happened to the lady, but her daugher-in-law was trying to find a new home for the clothes. It looked like the process wasn't exactly easy for her. As I handed the seller 55 euros for three amazing Vuokko pieces, she looked me in the eye and said that it make her so happy that the new owner of the clothes clearly appreciated them, that they had found a good home.


I guess what I'm trying to say with this post is: everyone and everything has a story to tell. Our paths are strange and unknown, we learn things over the years, of ourselves, of others. Moments in time, with people, without people. And where we end up: hopefully somewhere where we are appreciated and where we appreciate ourselves, just the way we are. 

Friday, August 12, 2016

Lomaton / Vacationless


Lomilta palailevat työkaverit näyttävät ruskettuneita ja rentoutuneilta. Minä sen sijaan olen tehnyt sairasteluaikaa lukuunottamatta pitkää työviikkoa lomailijoiden poissaoloja paikkaillen. "Ai... siis sulla ei ole ollut yhtään lomaa", kollegat sanovat varovaisin äänenpainoin. Luulisi kai, että lomattomuus tuntuisi jossain, mutta oikeastaan se ei ole häirinnyt. Vaikka vapaa-aikaa on ollut kovin vähän ja se vähäkin on mennyt stressatessa erinäisiä talonmyyntiin liittyviä asioita, minulle ovat riittäneet pienet rippeet kesäpäivistä. Kun astuu puoli yhdeksältä illalla ilmastoidusta tilasta lämmintä päivää hehkuvalle kaupungin kadulle, kovaäänisistä ja riehakkaista pojista ja tytöistä näkee, että auringossa on istuttu ehkä vähän liian kauan. Ripsarit ovat tuhruuntuneet, iho kiiltää, tukka on merituulesta sekaisin. Kesämekkojen suojaksi on vedetty neuletakit tai isot huivit, kaikkia naurattaa. Iloisten kesäihmisten seassa olen kävellyt asemalle ilta toisensa jälkeen, hypännyt bussiin ja nollannut ajatukseni. Valoa on vielä, kun pääsen kotiin. Parvekkeen ovi on ollut auki pitkälle yöhön.

Aamuisin olen nukkunut surutta pitkään ja rauhassa, syönyt kaurapuuroa ja kuunnellut Benny Goodmania. Tänään ilmassa tuntuu jo orastava syksy, koivunsiemenet peittävät asfalttia. Kun muut kai valmistelevat lähtöä Flow-festareille, minä matkaan töihin. 


My colleagues are returning from their vacations, all tanned and relaxed. I, however, have been working most of the summer, covering my colleagues' absences, doing more hours than usual. I can hear pity in my colleagues' voices: "oh... so you have had no vacation..." Oddly enough, it really hasn't been all that bad. I've had very little free time, and the time I have had, I have mostly spent stressing out about the sale of our house in the countryside. But I have also enjoyed little moments here and there: walking out onto the sun-baked streets after a long shift, seeing happy and giddy girls and boys who have been in the sun too long, their skin glistening, their hair recklessly blown about by the wind, their mascara a little smeared. There is still plenty of daylight after 8 pm and the city smells of a hot summer day. I've taken my time to walk to the station, hopped on the bus one evening after the next, and thought about nothing. At home we've kept the balcony door open long into the night.

In the mornings I've slept in. I've eaten oatmeal for breakfast and listened to Benny Goodman. There's a shift in the weather now, the cinnamon-colored seeds of birch trees are gathering on the pavement - fall is almost here. On Facebook I learn that my friends are getting ready for the biggest hipster summer event in Helsinki, the Flow Festival, which headlines the likes of Sia, Massive Attack, FKA Twigs and Morrissey this year. Yes, you guessed it: I'm getting ready to leave for work.   

Thursday, August 4, 2016

Pikkusydämiä / Little hearts


Ensimmäiseksi huomaan, että aitan reunalla viime kesänä kukoistaneet tummanpunaiset ruusut ovat kuolleet, joka ikinen puska. Sitten katson suurinta perennapenkkiä ja ihmettelen, miksi se näyttää niin vajavaiselta. "Älä sitten järkyty, kun käyt pihallanne. Siellä on käynyt aikamoinen kato viime talvena", oli äiti varoitellut jo alkukesästä. En ole käynyt maalla sen jälkeen kun sieltä tammikuun lopulla lähdin, eikä mikään ole valmistanut minua siihen hävitykseen, jonka pihamaalla kohtasin. Yli puolet syysleimuista, kaikki syyshohdekukat, punahatut, malvat ja särkynyt sydän, melkein kaikki kultahelokit ovat kuolleet. Kukkapenkit kasvavat suolaheinää ja horsmaa, sieltä täältä pilkottaa tiikerinlilja. Nauhukset ja pikkusydämet sentään kukkivat kauniisti, päivänliljat ovat runsastuneet. Rämä kasvihuone puskee ohdaketta, kasvimaa pihasauniota. Talo seisoo hiljaisena niemen päällä: sen huoneet ovat tyhjät ja tuoksuvat vieläkin remontille. Talo on kaunis, mutten yövy siellä, vaan äidin hoteissa. En halua laittaa lämpimiä vesiä päälle tai kytkeä jääkaappia seinään. Torkkukoon talo rauhassa, me emme asu siellä enää.


Viisi päivää maalla menee nopeasti, huonekaluja kantaessa ja viimeisiä komeron nurkkia tyhjentäessä. Odotan pankin pihalla äitiä, joka nostaa rahaa automaatista. Katselen samalla tien toisella puolella nököttävää kunnanvirastoa ja mietin: tuolla olin töissä, tuohon kohtaan laitoin aina auton parkkiin. Oloni on epätodellinen. Paikallisessa rantabaarissa törmään puolituttuihin, jotka tulevat halaamaan ja kysyvät, mitä minulle nykyisin kuuluu. "Parempaa", vastaan, ja kyselen, haluaako joku ostaa muuttovalmiin talon järvimaisemalla. Seuraavana iltana käyn äidin kanssa saunassa. Pulahdamme yhdessä lämpimään järveen, jonka pinnalla taiteilevat vesimittarit. Alkaa sataa ripottaa. Istumme saunan kuistilla ja syömme kiukaalla lämmitettyä makkaraa.

Viimeisenä päivänä maalla ukkostaa. Tummat pilvet kerääntyvät horisonttiin, kaukana jyrisee, kohta sataa. Nyhdän suolaheinää kukkapenkistä sen minkä ennen lähtöäni ehdin. 

- - -

The first thing I notice is that the roses next to the barn are all dead, every single bush. Then I look at the biggest perennial bed: it looks lopsided and odd somehow. "Prepare yourself for when you see your garden," mom had warned me earlier. "Last winter was really rough." I haven't been back to our house in the country since I left in late January, and I'm in for a shock: the devastation is so complete. Over half of my phloxes and evening primroses are dead, all of my heleniums, echinaceas, malvas and the bleeding-hearts. At least the ligularias bloom beautifully, as do the Pacific bleeding-hearts, the ones we call "little hearts" in Finnish. The day lilies have spread nicely. The perennial beds are pushing dockweeds and fireweeds, the greenhouse grows only thistles. Our house stands on top of the peninsula, all quiet: its rooms are empty and they still smell of paint, after all this time. It's such a pretty house, but I don't sleep there. I stay at my mom's so that I don't have to turn on the water heater or plug in the fridge. The house doesn't feel like a home anymore, anyway.


Five days in the countryside go by fast. We carry furniture and pack up stuff that Chris didn't have time to pack before the movers came. I take my mom grocery shopping, and while she withdraws cash from the ATM, I look at the municipality offices on the other side of the road: that's where I worked, that's where I parked my car every morning. It all feels a little unreal. In the evening I bump into semi-acquaintances at the lakeside bar; they hug me and ask me how I'm doing these days. "Better", I say, and ask them if they know someone who is looking for a move-in-ready house with a lakeview. Next evening mom and I go to the sauna. We plunge into the warm lake, the water striders leap on the surface before us, then it starts to rain. We sit on the porch and eat sausages we cooked on the hot stones of the sauna.

Thunder rolls in on my last day in the countryside. Dark clouds gather in the horizon, there's some lightning. I yank out as much dockweeds as I have time for, but it starts to rain, and soon my train leaves back for the city.

Wednesday, July 20, 2016

Sairauslomaterveiset / Sick leave greetings


Muunmuassa näitä asioita tein tai en tehnyt sairauslomalla:

- vedin Netflix-överit (Stranger Things - sisäinen nörttini kiittää)
- söin karkkia niin että maha tuli kipeäksi
- kävelin sen minkä jalan hermosäryiltä uskalsin
- löhösin sohvalla (ks. Netflix-kohta ja karkinsyönti)
- kävin tyhjentämässä lapsuudenkotiani
- en lukenut juurikaan, vaikka tarkoitus oli. Kun luin, luin Pokémon Go:sta, Turkista ja Yhdysvaltain vaaliasetelmista. Totesin maailman tulleen hulluksi, mutta sitten muistin, että hulluhan se on aina ollut.
- leikin kissojen kanssa
- join tosi paljon teetä
- pelasin Dominoa Chrisin kanssa - voitin ja hävisin
- ahdistuin neljän seinän sisällä
- istuin parvekkeella ja tuijotin ylläolevaa maisemaa
- koin tulleeni huijatuksi, koska kävin toissapäivänä keskustassa ja odotin lukemiseni perusteella näkeväni satoja ihmisiä puhelimet kourassa Pokémoneja metsästäen. En nähnyt ainuttakaan.
- nukuin
- kirppistelin vähän
- harmittelin, etten pystynyt kävelemään enempää tai puuhailemaan enemmän
- selasin muotilehtiä ja instagramia
- puhuin ihan tolkuttoman paljon puhelimessa
- podin syyllisyyttä sairauslomalla olemisesta

No niin. Huomenna töihin.

- - -

The things I did or didn't do during my sick leave, among others:

- overdosed on Netflix (I highly recommend Stranger Things to all nerdy folks out there)
- ate candy until I got a stomach ache
- walked when I dared to risk my foot-related status quo. 
- lounged on the sofa (see: overdosed on Netflix and ate candy)
- went to empty out the house I grew up in
- didn't read much, even though I had planned to. When I read, I read about Pokémon Go, Turkey, and the upcoming presidential election in the US. Came to the conclusion that the world has gone mad, then remembered that it's been mad, always.
- played with the cats
- drank a lot of tea
- played Dominoes with Chris - won some, lost some
- suffered from cabin fever
- sat on the balcony, staring at the view above
- felt deceived: went downtown the day before yesterday, expecting to see hundreds of people hunting Pokémons, but I didn't see a single one.   
- slept
- went fleamarketing, a little
- felt bad that I couldn't walk more or do a gazillion things I wanted to do 
- browsed through fashion magazines and instagram
- talked on the phone way, way too much
- felt guilty for being on sick leave

That's about it. Back to work tomorrow.

Wednesday, July 13, 2016

Varjoista / Shadows


Kävin eilen kääntymässä työpaikalla ja muutaman tunnin jälkeen oli aika selvää pässinlihaa, ettei työnteosta tule jalkapuolena oikein mitään vieläkään. Jalkapöydän hermot kipuilevat ja sairausloma siis jatkuu. Lääkäri antoi luvan kävellä hitaasti muutaman sadan metrin matkoja kerrallaan, muttei mielellään sitäkään. 

Kun eilen illalla tuskailin vihaisena jalkani kanssa, eräs viisas nainen sanoi minulle (kuten hän sanoo aina parin viikon välein), että kaikki mitä tapahtuu, on parasta tähän hetkeen. Minun on kamalan vaikea totutella ajatukseen. Mielestäni on päivänselvää, että maailmassa on erinäisiä virheitä: ei voi olla koskaan parasta kenellekään, että yksi sairastuu syöpään, toinen jää työttömäksi ja kolmas ajaa kolarin. Jos ei ole varovainen, ja joskus vaikka olisikin, ihmiset tekevät virheitä ja pahoja asioita tapahtuu, vaikka ne olisivat pääsääntöisesti vältettävissä. Tarkoituksenmukaisuuteen ja positiivisuuteen nojaavalla filosofialla kuitenkin nyt mennään, koska olen luvannut antaa armollisemmalle näkökulmalle mahdollisuuden: elämä on, ja sillä hyvä, kirjaimellisesti. Yritän pyristellä irti ajatusmalleista, joissa jään märehtimään ja vatvomaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut ehkä tehdä toisin, tai miten mikäkin asia olisi voinut olla eri tavalla, jos sitä, tätä ja tuota. Jossittelussa, täydellisyyden tavoittelussa ja universumin syyttelyssä rypeminen ei tee hyvää allekirjoittaneelle, se on selvää, joten miksi jatkaa sillä tiellä?

Luin tänään Junichiro Tanizakin Varjojen ylistyksen, jossa Tanizaki kirjoittaa, että kauneus kumpuaa elämän realiteeteista. Hämärässä kulta kimaltaa kauniimmin kuin kirkkaassa auringonpaisteessa. Keittoa on parempi syödä kynttilänvalossa tummasta astiasta kuin valkoisesta kulhosta sähkölamppujen alla. Elämää ei tarvitse avata julmalle valolle, koska kauneus asuu varjoissa. Armollista, ajattelen.

Matkalla kotiin lääkäriasemalta piipahdin kirpparilla, josta bongasin hienon dinosauruksen ja Antonio Marrasin villatakin.


I went back to work yesterday and after about two hours it became painfully clear that I was not ready to return. My foot has suffered some weird nerve damage and I am now back on sick leave. The doctor gave me permission to walk slowly a few hundred yards at a time, but if possible, not that either. 

I felt discouraged last night and my foot was aching. A wise woman said (as she always does, every two or three weeks) that whatever happens, it is the best thing for that moment. On bad days I am having a world of trouble believing that, because to me, there are and have always been clear fault lines in the universe: it can never be the best thing for someone to get sick with cancer, or to lose their job, or to wreck their car, for example. If one is not careful (and sometimes even if one is), crap happens, but a lot of it should be avoidable. But I am willing to give a more positive mode of thinking a chance: that life is what it is, and it's fine. I try to leave behind my mental routine where I endlessly ponder on what I should have said or done, and how things could be different if x, y or z. Nothing is even going to perfect, and living in a world of should-could-would is not good for me, so why not try something different?

I read Junichiro Tanizaki's In Praise of Shadows today. It's an unconventional essay of sorts where Tanizaki writes that beauty emerges from realities of life. In a dim room, gold shimmers more beautifully than it does in harsh sunlight. It's better to eat soup by candlelight from a dark bowl than off a white plate under electric lights. One mustn't open up all life to harsh light, because beauty lives in the shadows. There is grace in that, I think.

On my way back home from the doctor's office I stopped by at a flea market. I found a cool dinosaur and a wool cardigan by Antonio Marras.

Friday, July 8, 2016

Aatoksia heinäkuussa / Thoughts in July


Aiemmin tällä viikolla sain tällin jalkaani töissä. Ei ollut murtumia, mutta sain lääkäriltä käskyn olla kävelemättä enempää kuin välttämättömät, pakolliset kotona kulkemiset ja pitää jalkaa koholla. Sohva on onneksi mukava, jalkaa ei juurikaan särje pahasti ja viihdettäkin riittää: Chris on pelannut kanssani Dominoa ja sisko toi mukanaan minulle vuosia sitten varastoimansa vanhat Vogue Collectionsit ajoilta, jolloin Olivier Theyskens suunnitteli vielä Nina Riccille ja Alexander McQueen oli elävien kirjoissa.

Olen aikani kuluksi pohdiskellut, kuinka oikeastaan mikään ei ole pysyvää, mutta kaikenlaiset asiat jäävät kiertämään maailmassa kehää. Kampaajani kertoi viime viikolla, että trendikkäimmät metalliaviator-rilleihin sonnustautuvat hipsterit leikkauttavat nyt itselleen kunnon takatukkia 80-luvun malliin. Kaupungilla näkyy nättien tyttöjen päällä sellaisia vaaleita ribbipooloja, joihin minä pukeuduin 20 vuotta sitten. Joku telkkarikanava mainostaa taas kerran, kuinka se aikoo näyttää kesällä kaikki James Bond-elokuvat, ihan kuin sitä ei olisi ennen tehty. 

Olen muistellut paljon kylmän sodan aikaa. Koulukirjoissani Ukrainaa kutsuttiin Neuvostoliiton vilja-aitaksi ja Tito yhdisti Jugoslavian kansat. Leviksiä ei saanut Suomesta. Kun olin lapsi, luokkaa kiertävässä slämärissä kysyttiin, mitä pelkäät eniten. Kaikki vastasivat pelkäävänsä sotaa. Joskus mietin, että kahden suurvallan aikana olimme paremmassa turvassa kuin nyt, tässä sirpaloituneessa, rikkinäisessä maailmassa.   

-

Earlier this week I injured my foot at work. No broken bones, but the doctor told me to keep my foot up and to limit my walking to what's absolutely necessary. Luckily we have a comfortable couch, my foot doesn't ache too much, and I've had plenty of entertainment: Chris has played Dominoes with me, and my sister brought me a bunch of old Vogue Collections-magazines that I had once asked her to store for me a long time ago, back when Olivier Theyskens designed for Nina Ricci and Alexander McQueen was still alive.

With all this time in my hands, I've thought about how nothing is really permanent in this world, but strangely enough certain things go around in circles anyway. My hairdresser told me last week that the trendiest of the aviator-glasses-wearing hipsters are currently having their hair cut in full-on 1980s mullet style. Pretty girls wear white ribbed turtlenecks, just like I did 20 years ago. A TV channel advertises how they are showing all of the James Bond movies this summer, like they always do in the summertime, but every year it's made out to seem as if it's something that's happening for the first time.

I've thought a lot about the Cold War. In my old school books the Ukraine was called the wheat basket of the Soviet Union, and Tito, the father of the Yugoslav nations. One couldn't buy Levi's jeans in Finland back then. When us kids asked each other what we feared the most, we all said "war". Sometimes I feel that we were all safer back then, between two global giants, than we are now, in our shattered, fractured world.