Monday, January 16, 2017

Ajankatoamiskompleksi / Disappearance of time -complex



Mihin aika katoaa?

Uutta vuotta on kulunut jo pari viikkoa, joka on tuntunut lyhyeltä hetkiseltä. En voi syyttää kiireitä, koska niitä ei ole. Riisuimme joulukuusen 7-vuotishääpäivänämme, ja muutoin olemme nukkuneet talviunia, luuhanneet kirppiksillä, käyneet elokuvissa. (Sci-fi-teema jatkuu: viimeksi nähdyt ovat Star Wars: Rogue One ja Passengers, joista ensimmäinen oli hyvä ja jälkimmäinen varsin keskinkertainen.) Työvuoroja on ollut vähänlaisesti, joten olen harjoitellut kirjomista vanhaan pellavatyynyliinaan. Olen pohdiskellut hiusten kasvattamista ja suunnitellut joogan uudelleen aloittamista. Sitäkin olen mietiskellyt, miksi aina suunnittelen niin paljon, että tekeminen jää vähemmälle - ja taas olen mietiskellyt lisää tekemisen kustannuksella. Joskus ajattelen olevani läsnä hetkessä liian vähän, minkä vuoksi olen tarkoituksella selannut vähemmän Instaa. Bussissa tai junassa en ota kännykkää esille ollenkaan, ellei ole pakko. Olen muodikkaasti tässä enemmän, yritän ainakin.

Vaaterintamalla kiehtovat 1980-luvun pudotetulla vyötäröllä varustetut väljät printtimekot, jotka näyttävät niin hirveiltä, että ovatkin oikeastaan aika hienoja. Jo jonkin aikaa olen kirppareilla pyöriessäni hypistellyt niitä, jokusta kokeillutkin. Tämän Vuokon armeijanvihreän villamekon kannoin Fidasta kotiin asti. Mitä raati sanoo, sattuuko silmiin? (Mekon kaverina erään ihanan naisen kirppispaikalta ostetut nyörisaappaat - olin etsiskellyt vastaavia kuukausikaupalla.)



Where does the time go?

We are two weeks into the new year, which has felt like a brief moment. I don't have any excuses - I haven't even been busy. On our 7th wedding anniversary (yes, it's been 7 years since we got married!) Chris and I stripped down our Christmas tree, and apart from that, we have just been hibernating and fleamarketing, and gone to the movies. (Our sci-fi -theme continues: we've seen Star Wars: Rogue One and Passengers, of which the former was good and the latter very average.) I've practiced my embroidery on an old linen pillow case, I've thought about growing my hair out, and planned to do yoga again in order to ease my back pains. I've also thought about how intensely I always plan things and not do anything about them - I think, rather than do. Maybe I have trouble living in the moment, which is one reason for why I've steered away from Instagram a fair bit lately. On the bus or on the train I don't take my phone out unless I have to. I try to be, fashionably, 'present' a little more.

When clothing is concerned, I am currently fascinated by 1980s loose fit, dropped waist dresses. It's such a horrible look that it's intriguing, don't you think? I've found myself looking at these types of dresses at flea markets for some time now, and I've even tried on a few. This army green wool dress by Finnish designer Vuokko Nurmesniemi I brought all the way home. What do you say - does it hurt your eyes? (The awesome lace-up boots are from this lovely lady's flea market stall - I had been looking for a pair like this for a long time.)


Kuuntelen / Listening to: Whitney
Luen, kolmatta kertaa / Reading, for the 3rd time: Rinna Saramäki - Hyvän mielen vaatekaappi
Katson / Watching: Babylon 5

Saturday, December 31, 2016

Vuoden viimeinen, eli mitä rättejä sitä tuli ostettua / The Last of the Year, or The Rags I Have Bought


H&M:ssä käynnin jälkeen olen ollut jokseenkin fiksoitunut ajatukseen uusista vaatteista ja/tai asusteista, vaikka järki sanookin toista. Iltaisin olen klikkaillut milloin minkäkin nettikaupan ostoskoriin skarppeja, moderneja kenkiä, mutta sulkenut sivustot viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valita maksutapa. Olen jättänyt kivat kengät ostamatta, koska oikeasti haluaisin ostaa unelmakengät enkä halpoja tämän hetken hätään kelpaavia. Jostain ihmeen syystä budjettini ei vain veny Simone Rochan 900 euron kenkiin, vaikka päälläni seisoisin.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogipostauksia kuluneesta vuodesta. Olen hahmotellut omaa (munkin varmaan pitäisi kun kaikki muutkin), mutta äh, totuus on, etten pidä uudenvuodenajasta. En pidä uudenvuoden pippaloista, en raketeista enkä kalenterinlehden kääntämiseen liittyvästä symboliikasta. Mennyttä vuotta muistelee liian helposti valikoiden ja kuratoiden, ihan kuin elämän saisi siistiin pakettiin. (Ei sitä saa, ei minun elämääni ainakaan.) En pidä uudenvuodenlupauksista enkä -aikeista, joista emme kuitenkaan pidä kiinni. En pidä ajatuksesta aloittaa uusi vuosi puhtaalta pöydältä, koska ei mitään puhdasta pöytää ole olemassa. Turvallisemmalta tuntuu jatkaa vanhasta niinkuin parhaiten osaan: päivä kerrallaan, tehden oikeilta tuntuvia asioita. 

Joustan kuitenkin vähän, mitä kuluneen vuoden analysointiin tulee: seuraa tilinpäätös vuoden 2016 vaateostoksista, mihin pakotan itseni aina tähän aikaan vuodesta. Maltilliselta ostosvuodelta tämä on tuntunut, mutta lista ostetuista vaatteista on pitkä kuin nälkävuosi, mikä yllättää minut joka vuosi. 

Vaatekaappini sisältö on kokonaisuudessaan hyvinkin erilainen kuin vielä vuosi sitten, mistä iso osa menee elämänmuutoksen piikkiin. Helsinkiin muuton yhteydessä kannoin paljon vaatteita kierrätykseen. Olen hankkiutunut kokonaan eroon toimistovaatteistani, joille minulla ei ole enää nykyisessä arjessani käyttöä. Aiemmassa istumatyössä levinnyt takamukseni on kaventunut vuoden aikana niin paljon, että olen joutunut luopumaan lähes kaikista housuistani - kroppa on muuttunut niin paljon, ettei housujen pienennyttäminenkään tuntunut onnistuvan. Vanhojen hameiden kanssa on ollut parempi tuuri, ja onneksi mahdun taas muutamiin suosikkihousuihini, joita en saanut hilattua vuosi sitten reisiä ylemmäksin - kannatti siis vuosia sitten säästää ne parhaimmat, minulle aikoinaan räätälöidyt.

Olen ostanut kuluneen vuoden aikana paljon kaikenlaista ihanaa: vanhaa Kenzoa ja vintage-Vuokkoa, useamman puseron ja käsintehdyn neuleen, nyörilliset mustat saappaat, punaisen tekoturkistakin, mustan 1920-lukua imitoivan villakangasmekon, maailman mahtavimmat Dries Van Notenin röyhelöhousut, viininpunaiset nyörinilkkurit, kukkamekon, pari neuletakkia, puhvihihaisen kirjaillun farkkutakin, kaksi Paul Smithin paitaa, satavuotiaan hailakanvihreän hatun, mustat pellavahousut, vihreät silkkihousut, harmaan vekkihameen, yönsinisen silkkisamettimekon, pari vyötä, kaksi nahkalaukkua, kaksi turbaania, yhden pellava- ja yhden silkkipyjaman, Globe Hopen tikatun pusakan, kasan erinäisiä koruja ja All Saintsin ohuen villakangastakin - kaikki second handina tietenkin. Uutena ostin käytännölliset talvikengät, ruman mutta järkevän toppatakin ja työkäyttöön tarkoitetun viskoosineuletakin, joka nyppyyntyi parissa viikossa - terve muistutus siitä, miksi ostan vaatteeni mielummin käytettyinä. 

Määrällisesti uusia vaatteita ja asusteita tuntuu kertyneen aivan mahdottomasti. Paljosta olen hankkiutunut eroon kierrättämällä tai kirppiksellä myymällä, mutta epäilen, että minulla on vaatteita yhteensä ihan yhtä paljon kuin Helsinkiin muuttaessani, ellei enemmänkin. En nimittäin muista enää, olenko varmasti luopunut vähintään yhdestä vaatteesta aina, kun olen ostanut jotain uutta. Rahaa kaikkeen on palanut sen verran, että olisin voinut ostaa ne Simone Rochan kengät. (Tosin vaikka olisin säästänyt kaikki pennoseni, en tuskin koskaan voisi oikeuttaa yksittäistä 900 euron kenkäostosta. En vain voisi.)

Mitä tästä taas opin: no, sama lauluhan se on näemmä tänäkin vuonna. Ostan ihania vaatteita ja vastavuoroisesti kierrätän tai myyn pois sellaisia, jotka eivät tunnu enää omilta tai jotka eivät enää istu kunnolla tai sovi elämänvaiheeseen. Tyyli elää, vaatekaapin sisältö muuttuu, vaatteiden määrä pysyy edelleen korkeana. Vaatehuone pursuilee liitoksistaan, mutta eipä ole koskaan sellaista päivää, etteikö olisi mitään ihanaa, omannäköistä päällepantavaa. Mukavaa on sekin, ettei minulla ole enää erikseen työ- ja arkivaatteita: töissä minulla on univormu, johon pukeudun vasta työpaikan pukuhuoneessa. Aamulla saan siis vetää päälle tasan tarkkaan sellaiset vaatteet kuin itse haluan, mikä on ihanaa. Kaikista rakkaimmilla, vähän erikoisemmilla vaatteillani on enemmän käyttöä nykyisin. Kiitos 2016 - olit mielenkiintoinen, uudistava, nahkojaluova vaatevuosi!

- - - 


Ever since my visit to H&M a few weeks back, I've been thinking about buying some new clothes and accessories. I've been somewhat obsessed with the idea of buying a new pair of shoes in particular, and I've been clicking myself to various online shops and browsed cool shoes after cool shoes. I've been close to buying a pair or two, but I've chickened out the last minute. I've not bought cool shoes because what I'd really want is a pair of amazing Simone Rocha brogues that are pretty much everything I've ever wanted in a pair of shoes. Did I mention that they cost 900 euros? For whatever reason they are really not within my budget...

In the past few days I've read a lot of blog posts that have to do with the past year and the advent of 2017. I've considered writing something similar myself, but I just can't bring myself to it. I don't particularly like the concept of New Year to begin with. I don't care for fireworks, New Year Eve's parties or the change-related symbolism that lies behind New Year. I don't feel the need to curate my past year into a neatly arranged package - life isn't like that, or mine isn't, anyway. Life is always more complicated than the sum of its various parts. I don't care for making promises or predictions about what's to come, either. I really don't care for the idea of starting the year anew. There is just something about it that doesn't sit well with me. For me, the best thing to do is to continue life the best I know how: take it one day at a time, do things that feel right. 

I'll make a little leeway though, when it comes to packing up 2016: I'm tallying up the past year's clothing purchases, like I always do this time of year. What has felt like a peaceful style year has actually involved a whole lot of change and a fair amount of buying new things.

Over all, the contents of my wardrobe are a fair bit different to what they were a year ago, and a lot of it has to do with the bigger life changes that took place in January. I donated a lot of my clothes to charity when we moved to Helsinki. I got rid of all of my office clothes, because I don't have the need for them anymore. My new on-my-feet job has reduced the size of my keister so much I've had to let go of almost all of my trousers - my trouser size has actually changed so dramatically that having my old trousers tailored hasn't made much sense. I've had much better luck with skirts, and thank goodness I have kept some of my really nice tailored trousers from before - I can fit into them again - yay! 

I've bought awesome things this year: some old Kenzo and vintage Vuokko, some blouses, handmade sweaters and a couple of cardigans, a pair of black lace-up boots, a coral red faux-fur coat, a black wool-mix dress that references the 1920s, the most awesome ruffled Dries Van Noten trousers, burgundy lace-up ankle boots, a flower-print dress, a puffy-sleeved, embroidered denim jacket, two Paul Smith shirts, a hundred-year-old hat, a pair of black linen trousers and a pair of army green silk trousers, a gray pleated skirt, a dark blue silk velvet dress, a couple of belts, two leather bags, two turbans, one linen and one silk pyjama set, a quilted bomber jacket by Globe Hope, a pile of various pieces of jewelry and a gray All Saints double-breasted coat - all second hand, of course. I've bought a couple of things new: a pair of rational but not very pretty winter boots, an ugly but necessary padded coat for the unpleasant seaside winter weather, and for work, a black viscose knit cardigan that started to pill in less than two weeks - this is why I buy second hand!

Well, as you can tell, I've bought a lot of clothes. Even with everything that I've recycled or sold at flea markets, I have a feeling that I might actually have more clothes now than I did right after we moved to Helsinki. I can't remember if I have let go of something old when I've bought something new every single time - it is possible that I haven't. I have spent enough money on clothes that had I saved every penny, I could have bought those Simone Rocha brogues - not that I could ever justify spending 900 euros on a single pair of shoes though.

Lessons learned: it's the same old, same old, really. I buy beautiful clothes, I recycle old ones. My style changes and evolves, and I keep having a lot of clothes. My wardrobe is always more full than not, but there isn't a day when I don't have beautiful clothes to wear. What has changed is that it is lovely to have a work uniform that I change into in the locker room before my shift starts, which means that I get to wear whatever I want when I get up in the mornings. I don't have to worry about work-appropriate clothes at all, which feels like such a luxury. I love having the freedom to dress however I want. I feel like my nicest clothes get a lot more wear these days than they did a year ago. Thank you 2016, for having been an interesting, invigorating style year!

Tuesday, December 20, 2016

Yön eläimiä / Nocturnal Animals



On tullut käytyä elokuvissa. Eilen kävimme katsomassa Arrivalin, joka oli ihan kohtuullinen, muttei minusta kaiken hypetyksen arvoinen. Filmi muistutti minua vähän liikaa niistä syistä, joiden johdosta en pitänyt Interstellarista: pikkuisen liikaa kikkailua ja laskelmoitua kyynelkanavien väkinäistä aukipuskemista. Ei Arrival huono ollut, vaan oikein hyvin tehty, mutta olisin toivonut enemmän. Hyviä sci-fi -elokuvia kun ei kasva puissa, keskinkertaisia sitäkin enemmän. Elokuvan nähtyämme pohdiskelimme Chrisin kanssa, mahtuuko 10 parhaan sci-fi-elokuvan listallemme yhtäkään viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana julkaistua leffaa. (Ehkä Inception tai Moon, kunniamaininnan saa District 9.)

Viikkoa aikaisemmin näimme myöskin Amy Adamsin pääosittaman, Tom Fordin ohjaaman elokuvan Nocturnal Animals. Rankka elokuva jäi pyörimään mieleen useammaksi päiväksi. Ei voi kuin ihailla Fordin kykyä rakentaa viileän etäistä, viimeiseen asti viilattua ja tarkasti harkittua visuaalista maailmaa. Elokuva on vaikea ja ahdistava, sen teemat pyörivät ihmisten välisissä valta-asetelmissa ja kostossa, mutta suosittelen sitä silti. Fordin erinomaisessa edellisessä ohjaustyössä A Single Man nähty loputon yksinäisyys ja ihmiselämän lohduttomuus korostuvat tässä tuoreessakin elokuvassa, mutta lähestymistapa on Noctural Animalsissa ehkä vieläkin julmempi. Kauheaa mutta kaunista katseltavaa.

-

Chris and I have been going to the movies lately. Yesterday we saw Arrival, which was okay, but not really worth all the hype, we thought. Arrival reminded me of the reasons why I didn't care for Interstellar: too many gimmicks, too much tear-jerking. Arrival was not bad (and it is definitely much, much better than Interstellar) - it is actually very well made, well acted and it looks great, but I had hoped for more. Excellent sci-fi movies are hard to come by these days, and there are more mediocre ones than I care to remember. After having seen Arrival, Chris and I tried to think if any films released in the last 10 or 15 years would fit our "10 Greatest Sci-fi Movies of All Time"- lists. (Maybe Inception, or Moon. Honorary mention: District 9.)

A week earlier we had gone to see Nocturnal Animals, the latest Tom Ford movie, also starring Amy Adams. It was a tough one to watch, and the film stayed with me for days. One can't help but admire Ford's ability to create slightly distant but beautifully and carefully crafted visual worlds, where everything comes together: camera work, music, actors, everything. Nocturnal Animals is a difficult film (its themes revolve around revenge and power in human relationships) but I recommend it fully. In Nocturnal Animals, Ford visits similar themes as he did in his previous work A Single Man (which I love) - endless loneliness and beautiful hopelessness of human existence. This time around, those themes hit home in a manner more cruel than is imaginable. One can't look away though, because there is beauty in all of it.

Sunday, December 18, 2016

Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M



Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.


Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.



I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"



Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.

Saturday, December 3, 2016

Joulukuussa / In December


Viime viikkoihin on kuulunut kaikenlaista: olen kietoutunut lämpimään takkiin viimaa vastaan, pähkäillyt raha-asioita, selannut Pinterestissä 1910-luvun muotia, kiinnostunut kirjonnasta, käynyt töissä, katsonut The Americans-sarjaa, ihmetellyt Suomen lehdistönvapauteen ja Yleen liittyviä uutisia, lääkinnyt selkärangan ja lonkan kulumasta ja hyperestesiasta kärsivää Audrey'a, yrittänyt löytää paikkoja tavaroille, jotka vanhemmat toivat maalta, miettinyt edellisestä johtuen tavaramääriä ja säilytysratkaisuja, kuunnellut pitkästä aikaa Belle & Sebastiania. Aika menee nopeasti, en meinaa pysyä mukana. Kaamosmasennus ei ole edelleenkään iskenyt. Uskallan jo toivoa, ettei se tänä vuonna tulekaan.

Chris ja minä olemme tehneet muutoksia ruokailutottomuksiimme, pitkän pähkäilyn jälkeen. Emme ole koskaan olleet suuria lihankuluttajia, mutta aamiaispekoni, yrttibroileri ja pepperonipizza ovat meille kyllä maistuneet. Ensin lähti porsas, sitten nauta ja nyt viimeisimpänä broileri. Ruokavalion muutos on hautunut mielessämme jo jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä broileria paloitellessani minuun iski totaalinen ällötys. Kylmä ja veltto liha inhotti eikä ajatus siitä kypsennettynä tuntunut yhtään sen paremmalta. Konsultoin siippaani ja siitä lähtien olemme jättäneet lihat kauppaan. Veden eläviä, maitotuotteita ja kananmunia syömme ainakin toistaiseksi, mutta katsotaan, miten projekti etenee. Jo nyt huomaan, että kananmunat ovat alkaneet tuntua vähän ällöiltä. Ns. lihankorvikkeissa on ollut kokeilemista: hehkutettu härkis ei voimakkaasti maustettunakaan muuntautunut minun näpeissäni kummoiseksi ja outo jauhoisen pavun maku jäi suuhun pyörimään pitkäksi aikaa. Nyhtökauraa en ole vielä kokeillut, mauton Mifu sen sijaan tuntuu toimivan arkiruokiin ripoteltuna kohtalaisesti. Ehkä on syytä muuttaa kokkaamiseen liittyvää ajattelua: sen sijaan, että hakisin tietoisesti lihan korvikkeita, pitänee lähtökohtaisesti laittaa ruokaa sellaisista maukkaista aineksista, jotka tuntuvat oikeilta.

Mitäpä tässä muuta: arkea vain. Ei projekteja, ei deadlineja, ei suorittamista mihinkään suuntaan. Elämä on katkeamaton virta merkityksettömiä lyhytelokuvia. Kun kävelen iltakahdeksan jälkeen töistä bussille, asematunnelissa nuori mies lähestyy, ojentaa brosyyriä ja kysyy, olenko päästänyt Herraamme Jeesusta Kristusta sydämeeni. En vastaa, kävelen vain ohitse. Bussissa on hiljaista, kukaan ei sano mitään. Kaikki katsovat tahoillaan ensin kännykän ruutua, sitten välillä ulos pimeyteen, yrittävät kai nähdä, missä pysäkit oikein ovat niinkuin minäkin. Kotona Illusia nukkuu patterin päällä olevalla ikkunalaudalla. Napautan päälle jouluvaloja ja korjaan kaapin päältä Chrisin minulle ostamat, jo nuupahtaneet ja rapistuneet ruusut. Facebookissa en pysty katsomaan loppuun videota Alepposta, vaikka varmaankin pitäisi. Usein mietin, kuinka häilyvä on raja välittämämisen ja välinpitämättömyyden välillä.

- - -

The past couple of weeks have gone by quickly. I have sheltered myself from the cold in oversized, warm coats, I have thought about money a lot, watched The Americans, gone to work, browsed Pinterest for 1910s fashion, got interested in embroidery, read the news on the Finnish broadcasting company YLE's baffling troubles with our prime minister, medicated Audrey (whose spine, hip and hyperesthesia diagnosis cause all sorts of troubles), tried to find places for all the stuff that my parents brought us from our house in the countryside, considered the aforementioned stuff and storing options, listened to a lot of Belle & Sebastian. Like I said, time has gone by quickly. Here's the good news: my seasonal affective disorder is still under control. I am starting to hope and think that it will not hit me this year at all. 

Chris and I have made some changes in our diet recently. We've never eaten a lot of meat, but we've enjoyed the occasional breakfast bacon, oven roasted chicken and pepperoni pizza with gusto. First we decided to leave pork behind, then beef, and now chicken as well. We've considered giving up all meat for some time, but in the end, all it really took was one time not too long ago, when I found myself totally disgusted as I chopped up chicken for a meal. The limp, cold meat just looked and felt gross, and the thought of it cooked didn't seem any more appetizing. That was it. No more meat for us. We still eat dairy, eggs and seafood, but we'll see how things progress - I am already starting to feel a little uncomfortable around eggs. We've had an interesting time trying out newly invented meat substitutes that everyone seems to be talking about in Finland. Some of the substitutes are mainly made of oats (nyhtökaura translates as pulled oats), others of broad beans (härkis is short for härkäpapu, which is the Finnish word for broad bean). Especially the broad bean variety has an odd, chalky texture and it leaves an uncomfortable aftertaste, and Mifu, a dairy-based, cottage-cheese-lookalike has no flavor to speak of. I am starting to think that we need to look into other directions with our meals. It's more about the state of mind, I guess: there is a big difference between finding substitutes for meats one used to cook with, and simply cooking with tasty ingredients you feel good about.

So what else is new, not a whole lot. Everyday life it is, with no particular projects. Life is a chain of short stories without much meaning: I walk to the bus station from work as the night has already fallen and all the stores are closed. A young man stops me at the Central Train Station, offers me a small brochure and asks me if I have let Jesus Chris Our Savior into my heart. I walk past him and can't muster a reply of any kind. On the bus everyone is quiet, looking at their smart phones and then casually out of the window, to make sure they don't miss their stop in the total darkness that is December in Finland. At home Illusia sleeps on the window sill, the radiator underneath her is warm. I turn on some Christmas lights and throw away the wilted roses that Chris got for me last week. I browse Facebook and come across a recent video from Aleppo. I can't watch it even though I know I should. I look at pictures of goofy cats instead. Sometimes I can't help but wonder how thin the line is between caring and feeling indifferent.  

Saturday, November 12, 2016

Varjoja odotellessa / Waiting for the shadows


Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.

Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen. 

On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.


It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.

I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.

For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.


Tuesday, November 8, 2016

Kerran pyhäinpäivänä / Once on All Hallows' Eve

Kynttilöitä sytyteltiin, kun saavuimme pyhäinpäivän viettoon siskon luo. Huoneissa tuoksui borssikeitto, muu väki ei ollut vielä paikalla. Porukan kokoonpano vaihtui aina silloin tällöin illan aikana. Söimme, joimme ja juttelimme. Ruoka oli hyvää. Räpsimme paljon valokuvia, koska kaikki näytti siskon tunnelmallisessa kodissa niin kauniilta. 


Illanvieton teemaksi oli valikoitu viktoriaaninen aika, joten me olimme pukeutuneet keuhkotautisiksi: minä pistin menemään mustissa puhvihihoissa, keskipään jakauksessa ja kalmanvaaleassa meikissä, sen sijaan Chrisille riitti tumma luomiväri. Viihdyin asussani kumman hyvin ja harkitsen nyt vakavasti otsiksen uloskasvattamista. Pitäisi varmaan käyttää silmämeikkiäkin vähän useammin.







My sister hosted an All Hallows' Eve dinner party on Saturday, with a Victorian / Russian theme. What a nice night it was: good food, excellent company, lots of talking. People came and went, but Chris and I stayed from start to finish. With hosts as lovely as these two below, there was no way we would have left early.






(In this one, Chris wears a tea cozy.)


Theme-appropriately, I dressed as a woman with consumption. (Chris wore dark eye shadow to look equally pale and sickly - what a gentleman!) I felt oddly comfortable in my look. I'm seriously considering growing out my bangs now. Perhaps I should wear eye make-up every now and then, too?