Friday, February 10, 2017

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes


"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.


"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 


Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Tuesday, February 7, 2017

7 February


Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.


Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun. 



Sunday, January 29, 2017

Aurinko! / The sun!


 Katsokaa, mä ulkoilen!

Keväiseltä näyttävä ja tuntuva keli houkutteli minut ja Chrisin horjumaan jäisille ulkoilureiteille perjantaina. Emme kaatuneet emmekä rikkoneet luitamme ja saimme sopivan annostuksen aurinkoenergiaa. Voi elämä, kuinka valo tekeekin hyvää: ihan kuin alkaisi taas uskoa siihen, että elämä voittaa. Päivät tuntuvat jo pidemmiltä ja aurinko lämmittää. Kotona join kupin kuumaa Sergejeffiä ja söin alkuviikosta tekemäni banaanikakun jämät. (Käytin tätä reseptiä ja heitin sekaan pilkottuja taateleita. Resepti on niin helppo, ettei tosikaan. Kakku on parhaimmillaan kunnolla vetäytyneenä ja viilentyneenä, parin päivän päästä valmistuksesta.) Samana iltana sitten kärsin kirkkaassa valossa vaeltamisen seurauksista: migreeniä pukkasi, ihan tosissaan, ja seuraavana päivänä myös. No, kai se oli sen arvoista!




Ei mulla oikeastaan muuta. Päällä on H&M:n halpiskasmirneule (joka on yllättävän hyvälaatuinen - se on kestänyt jo kolme - neljä vuotta aktiivikäyttöä) ja kirppikseltä ostetut Noa Noan vuorilliset vajaamittaiset villaseilorihousut. Hauska tikkipusakka on Globe Hopen - loistava kirpparilöytö viime kesältä. Pipo, huivi, laukku, lapaset ja kengät second handiä.


Look at me, I am outdoors!

It almost felt and seemed like spring on Friday, so Chris and I ventured out onto the perilously icy walking paths. We didn't fall or break our bones, but received a nice dose of sunlight instead. The sun is actually making me think that life is once again possible - the darkest months of the year are behind us and the days feel noticeably longer already. At home I enjoyed a hot cup of Sergejeff tea and ate the last piece of the banana bread I had made a few days earlier. (I really, really love banana bread. In case anyone is interested, the recipe I used is at the end of the post.) Later in the evening I suffered the consequences of having enjoyed too much bright light: I developed a horrible migraine, and another one the day after. I am trying to tell myself that it was worth it!

Not much else to report - I am wearing a cheap H&M cashmere sweater (which is actually of pretty good quality - I have worn it a lot in the 3 or 4 years I've had it) and thrifted Noa Noa wool sailor trousers. The jacket is a fleamarket find from last summer - it is by Globe Hope, a Finnish brand that makes clothes and accessories out of recycled fabrics. The knit hat, scarf, mittens, bag and shoes are all second hand.



The Banana Bread recipe (not my own, I found it here)

Mix the ingredients below in a big bowl and stir into a soft batter with a wooden spoon. No need to mix or whisk anything separately - just dump everything into the bowl at once and stir gently! 

2 eggs 
2½ dl sugar 
2 ripe medium-sized bananas, mushed 
2 teaspoons baking powder 
1 teaspoon baking soda 
2 teaspoons vanilla sugar 
8 tablespoons whipping cream (or any form of cream-like dairy; I used cooking cream but you can also use regular milk or yogurt) 
150 g butter, melted
2½ dl flour 
dash of cinnamon 
(I also added a handful of chopped dates)

Lightly coat a greased cake/bread pan with breadcrumbs, pour in the batter and bake in 200 degrees for about an hour. Cover the pan with kitchen foil for the last 20 minutes of baking time to prevent the surface from burning. Put in a cool place. The bread is at its best (nicely sweet, dense and sticky) a day or two later.

Friday, January 27, 2017

Second hand -vaatteiden hinnoista / On the Price of Second Hand Clothes



Usein tuntuu siltä, että halpojen second hand -vaatteiden aika alkaa olla ohi, ainakin suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä. Päivänä muutamana löysin itseni lähiöfidasta, penkomassa rekkejä ja katselemassa hintalappuja: 8 euroa nyppyisestä henkkamaukan puserosta, joka ei varmaan uutenakaan maksanut 8 euroa, 15 euroa rinnuksilta pahasti tahriintuneesta villaneuleesta (100% villaa! hintalappu julisti), 12 euroa lähes käyttökelvottomasta halpissatiinista valmistetusta bilemekosta, 55 euroa tupakalta löyhkäävästä, osittain rikkinäisestä kelsiturkista. Olen vauhkonnut aiheesta aiemminkin, mutta aarteiden löytäminen halparättien ylitarjonnan seasta alkaa olla työlästä. Laatu on laskenut kuin lehmän häntä ja hinnat nousseet. Joskus olen pähkäillyt, kuka näitä hintoja keksii, mutta kerran osuin paikalle Fidan henkilökunnan keskustellessa hintataulukoista, joiden mukaan tuotteiden hinnat määritellään. On hinnoittelussa kai joku logiikka, mutta taulukkohinnoittelusta huolimatta hintahaitarissa ei ole välillä yhtään mitään järkeä: samalla rekillä voi roikkua Primarkin surkean käyttökelvoton pusero 8 eurolla ja vieressä lähes priimakuntoinen Margaret Howellin pellavaneule samaan hintaan. Sääliksi käy Fidoja, Uffeja ja Pelastusarmeijaa, jotka hukkuvat paskaan. En uskalla edes kuvitella turhasta, käyttökelvottomasta lumpusta aiheutuvia kustannuksia näille tahoille. Ehkä hinnat ovat ainakin osittain tekstiilijätteen kanssa kamppailun takia karanneet käsistä? Ehkei minun pitäisi valittaa.

Oikeasti minua ei haittaa yhtään maksaa second hand -vaatteista kunnon hintaa. Minusta on kohtuullista, että vuosikymmenten takainen tyylikäs vintagemekko maksaa satasen tai useammankin. Jos vaate on sen verran laadukas, että se kestää aikaa ja reipasta käyttöä, maksan siitä kyllä - olettaen tietysti, että olen sillä hetkellä rahoissani. Minua ei haittaa yhtään, jos joku toinen, kolmas tai neljäs on käyttänyt yhtä ja samaa vaatetta aikaisemmin - oikeastaan laatuvaatteen runsas käyttö tekee vaatteesta entistä houkuttelevamman. Se haittaa, että pyydetään kiskurihintoja surkeakuntoisista, haisevista ja likaisista räteistä. Ärsyttää koinsyömät tai piloille kellastuneet Vuokon mekot, joista pyydetään Uffissa viittäkymppiä. Fidat, Pelastusarmeijat ja Uffit eivät ole ainoita, joiden hinta- ja laatupolitiikkaa usein ihmettelen: itsepalvelukirppiksillä törmää välillä mitä kummallisempiin hintapyyntöihin. Jokunen aika takaperin näin kirppiksellä Pradan potkitut korkkarit, joiden pohjat olivat hapertuneet paperinohuiksi ja näyttivät kaiken lisäksi ihan homeisilta. Hinta oli 65 euroa. Second handin hinnannousun indikaattorina voi pitää Marimekon tasaraitatrikoopaitoja: vielä pari vuotta sitten hyväkuntoisia tasaraitoja sai kirppareilta, Uffeista ja Fidoista 5-7 eurolla eli superhalvalla, mutta nykyisin ei ole tavatonta pyytää 15 euroa t-paidoista, joiden laatu ei ole lähellekään sitä, mitä se oli vaikkapa 10 - 15 vuotta sitten. Niin sanotaan, ettei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ostaja voi aina olla ostamatta, mutta ilmeisesti joku on valmis näitä korkeitakin hintoja maksamaan - eihän niitä muuten pyydettäisi.

Pidän edelleen kauniin vintagen ja hyvälaatuisen second handin metsästyksestä - lähiaikoina haaviini on tarttunut edellämainitun Margaret Howellin pellavaneuleen lisäksi Pradan silkkineule 6 eurolla ja Bazar de Christian Lacroix'n raidallinen puuvillasilkkineule 5,50:llä - mutta arvostan yhä enenevissä määrin second hand-putiikkeja ja erikoisliikkeitä. Vaatteet on varta vasten huolella valittu, tarvittaessa korjattu ja pesty. Eipähän tarvitse varautua pitkiin ja tuskallisiin tahranpoisto-operaatioihin tai etikassa liottamiseen epämääräisten hajujen poistamiseksi. Jos haluan jättää ihanan vintagemekon päälle saman tien, voin sen tehdä, koska joku toinen on jo ottanut tahranpoisto-, korjausompelu- ja hajuriskit minua ennen. Hyvästä laadusta ja ajattomasta designista maksan kiltisti - jopa ihan mieluusti.



I guess it is safe to say that the days of cheap second hand clothes are, for the most part, over - at least in bigger cities and their immediate surroundings. I found myself at a suburban charity store the other day, browsing through a bunch of clothes just for the heck of it, but mainly looking at price tags: 8 euros for a pilled H&M blouse that probably cost less than 8 euros when it was new, a badly stained wool sweater priced at 15 euros, horribly cheaply made, barely wearable satin party dress for 12 euros, old-tobacco-smelling, partly broken shearling coat for 55 euros. I have said this before, but it is becoming more and more difficult to find gems in the midst of no-longer-wearable, tossed-aside cheap fast fashion. The quality is sinking and the prices skyrocketing. I have often wondered who comes up with the charity store prices and what the price hike is associated with. Some time ago I happened to stumble upon two charity store clerks having a conversation regarding pricing tables that guide the pricing process. Despite the assumed logic of these pricing tables, often times there is very little consistency in the overall pricing. On the same rack one can come across close-to-disposable Primark tops for 8 euros and a Margaret Howell linen knit for the same price, as I did yesterday. I guess there are still some genuine pearls among the plastic ones, and I do feel bad for the charity shops. I can't imagine the amount of time they must spend, weeding through the crap they receive as donations, and how much money might be spent on disposing of the stuff they can't sell. Perhaps that explains the current prices. Perhaps I shouldn't complain.

For the record, I really don't mind paying a decent price for a piece of good-quality clothing that's shown its durability over time, and the fact that it's second hand is no problem to me at all - in fact, it makes it more desirable to me. A beautiful, elegant vintage dress in good condition may be priced at 100 euros or, in fact, several hundred, and I have no problem with that - except when I am broke, of course! But I do mind when it comes to expensive second hand clothes that are not durable enough for anyone else to wear, or if they are smelly, dirty or broken. Charity stores are not the only ones who are raising their prices - one sees it more and more at fleamarkets, too: filthy, threadbare clothes with hefty price tags. The other day I saw a pair of once-pretty but intensely kicked around Prada heels at a fleamarket. They were so worn that there was barely anything left of the soles, which actually looked moldy. The price: 65 euros. A good indicator for soaring second hand prices in Helsinki is the classic Marimekko horizontal striped t-shirt: just a year or two ago one would find them at charity shops or fleamarkets for, say, 5 to 7 euros - now they are often priced at 15 euros, which is still not all bad, but the quality of the newer t-shirts is nowhere near to what it was ten or fifteen years ago. I guess it's up to the buyer to make the decision to not buy, and I guess there must be someone who will spend the money. Otherwise it wouldn't make any sense to keep the prices high.

I still enjoy the thrill of the second hand hunt - I have recently found a Prada silk sweater for 6 euros and a Bazar de Christian Lacroix cotton/silk mix knit for 5,50 -  but these days I really appreciate second hand boutiques and specialty shops. The clothes are carefully hand-picked, fixed if they needed fixing to begin with, and washed. No need for desperate stain removal attempts at home, or giving the clothes a bath in vinegar, hoping that a weird smell comes off. I like the thought of paying more for a piece of clothing that I can wear the same day if I choose to. Someone else has already taken the smell-, dirt- and stain-related risks before me. I am willing to pay more for durable quality and timeless design - in fact, I'd be glad to.

Monday, January 16, 2017

Ajankatoamiskompleksi / Disappearance of time -complex



Mihin aika katoaa?

Uutta vuotta on kulunut jo pari viikkoa, joka on tuntunut lyhyeltä hetkiseltä. En voi syyttää kiireitä, koska niitä ei ole. Riisuimme joulukuusen 7-vuotishääpäivänämme, ja muutoin olemme nukkuneet talviunia, luuhanneet kirppiksillä, käyneet elokuvissa. (Sci-fi-teema jatkuu: viimeksi nähdyt ovat Star Wars: Rogue One ja Passengers, joista ensimmäinen oli hyvä ja jälkimmäinen varsin keskinkertainen.) Työvuoroja on ollut vähänlaisesti, joten olen harjoitellut kirjomista vanhaan pellavatyynyliinaan. Olen pohdiskellut hiusten kasvattamista ja suunnitellut joogan uudelleen aloittamista. Sitäkin olen mietiskellyt, miksi aina suunnittelen niin paljon, että tekeminen jää vähemmälle - ja taas olen mietiskellyt lisää tekemisen kustannuksella. Joskus ajattelen olevani läsnä hetkessä liian vähän, minkä vuoksi olen tarkoituksella selannut vähemmän Instaa. Bussissa tai junassa en ota kännykkää esille ollenkaan, ellei ole pakko. Olen muodikkaasti tässä enemmän, yritän ainakin.

Vaaterintamalla kiehtovat 1980-luvun pudotetulla vyötäröllä varustetut väljät printtimekot, jotka näyttävät niin hirveiltä, että ovatkin oikeastaan aika hienoja. Jo jonkin aikaa olen kirppareilla pyöriessäni hypistellyt niitä, jokusta kokeillutkin. Tämän Vuokon armeijanvihreän villamekon kannoin Fidasta kotiin asti. Mitä raati sanoo, sattuuko silmiin? (Mekon kaverina erään ihanan naisen kirppispaikalta ostetut nyörisaappaat - olin etsiskellyt vastaavia kuukausikaupalla.)



Where does the time go?

We are two weeks into the new year, which has felt like a brief moment. I don't have any excuses - I haven't even been busy. On our 7th wedding anniversary (yes, it's been 7 years since we got married!) Chris and I stripped down our Christmas tree, and apart from that, we have just been hibernating and fleamarketing, and gone to the movies. (Our sci-fi -theme continues: we've seen Star Wars: Rogue One and Passengers, of which the former was good and the latter very average.) I've practiced my embroidery on an old linen pillow case, I've thought about growing my hair out, and planned to do yoga again in order to ease my back pains. I've also thought about how intensely I always plan things and not do anything about them - I think, rather than do. Maybe I have trouble living in the moment, which is one reason for why I've steered away from Instagram a fair bit lately. On the bus or on the train I don't take my phone out unless I have to. I try to be, fashionably, 'present' a little more.

When clothing is concerned, I am currently fascinated by 1980s loose fit, dropped waist dresses. It's such a horrible look that it's intriguing, don't you think? I've found myself looking at these types of dresses at flea markets for some time now, and I've even tried on a few. This army green wool dress by Finnish designer Vuokko Nurmesniemi I brought all the way home. What do you say - does it hurt your eyes? (The awesome lace-up boots are from this lovely lady's flea market stall - I had been looking for a pair like this for a long time.)


Kuuntelen / Listening to: Whitney
Luen, kolmatta kertaa / Reading, for the 3rd time: Rinna Saramäki - Hyvän mielen vaatekaappi
Katson / Watching: Babylon 5

Saturday, December 31, 2016

Vuoden viimeinen, eli mitä rättejä sitä tuli ostettua / The Last of the Year, or The Rags I Have Bought


H&M:ssä käynnin jälkeen olen ollut jokseenkin fiksoitunut ajatukseen uusista vaatteista ja/tai asusteista, vaikka järki sanookin toista. Iltaisin olen klikkaillut milloin minkäkin nettikaupan ostoskoriin skarppeja, moderneja kenkiä, mutta sulkenut sivustot viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valita maksutapa. Olen jättänyt kivat kengät ostamatta, koska oikeasti haluaisin ostaa unelmakengät enkä halpoja tämän hetken hätään kelpaavia. Jostain ihmeen syystä budjettini ei vain veny Simone Rochan 900 euron kenkiin, vaikka päälläni seisoisin.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogipostauksia kuluneesta vuodesta. Olen hahmotellut omaa (munkin varmaan pitäisi kun kaikki muutkin), mutta äh, totuus on, etten pidä uudenvuodenajasta. En pidä uudenvuoden pippaloista, en raketeista enkä kalenterinlehden kääntämiseen liittyvästä symboliikasta. Mennyttä vuotta muistelee liian helposti valikoiden ja kuratoiden, ihan kuin elämän saisi siistiin pakettiin. (Ei sitä saa, ei minun elämääni ainakaan.) En pidä uudenvuodenlupauksista enkä -aikeista, joista emme kuitenkaan pidä kiinni. En pidä ajatuksesta aloittaa uusi vuosi puhtaalta pöydältä, koska ei mitään puhdasta pöytää ole olemassa. Turvallisemmalta tuntuu jatkaa vanhasta niinkuin parhaiten osaan: päivä kerrallaan, tehden oikeilta tuntuvia asioita. 

Joustan kuitenkin vähän, mitä kuluneen vuoden analysointiin tulee: seuraa tilinpäätös vuoden 2016 vaateostoksista, mihin pakotan itseni aina tähän aikaan vuodesta. Maltilliselta ostosvuodelta tämä on tuntunut, mutta lista ostetuista vaatteista on pitkä kuin nälkävuosi, mikä yllättää minut joka vuosi. 

Vaatekaappini sisältö on kokonaisuudessaan hyvinkin erilainen kuin vielä vuosi sitten, mistä iso osa menee elämänmuutoksen piikkiin. Helsinkiin muuton yhteydessä kannoin paljon vaatteita kierrätykseen. Olen hankkiutunut kokonaan eroon toimistovaatteistani, joille minulla ei ole enää nykyisessä arjessani käyttöä. Aiemmassa istumatyössä levinnyt takamukseni on kaventunut vuoden aikana niin paljon, että olen joutunut luopumaan lähes kaikista housuistani - kroppa on muuttunut niin paljon, ettei housujen pienennyttäminenkään tuntunut onnistuvan. Vanhojen hameiden kanssa on ollut parempi tuuri, ja onneksi mahdun taas muutamiin suosikkihousuihini, joita en saanut hilattua vuosi sitten reisiä ylemmäksin - kannatti siis vuosia sitten säästää ne parhaimmat, minulle aikoinaan räätälöidyt.

Olen ostanut kuluneen vuoden aikana paljon kaikenlaista ihanaa: vanhaa Kenzoa ja vintage-Vuokkoa, useamman puseron ja käsintehdyn neuleen, nyörilliset mustat saappaat, punaisen tekoturkistakin, mustan 1920-lukua imitoivan villakangasmekon, maailman mahtavimmat Dries Van Notenin röyhelöhousut, viininpunaiset nyörinilkkurit, kukkamekon, pari neuletakkia, puhvihihaisen kirjaillun farkkutakin, kaksi Paul Smithin paitaa, satavuotiaan hailakanvihreän hatun, mustat pellavahousut, vihreät silkkihousut, harmaan vekkihameen, yönsinisen silkkisamettimekon, pari vyötä, kaksi nahkalaukkua, kaksi turbaania, yhden pellava- ja yhden silkkipyjaman, Globe Hopen tikatun pusakan, kasan erinäisiä koruja ja All Saintsin ohuen villakangastakin - kaikki second handina tietenkin. Uutena ostin käytännölliset talvikengät, ruman mutta järkevän toppatakin ja työkäyttöön tarkoitetun viskoosineuletakin, joka nyppyyntyi parissa viikossa - terve muistutus siitä, miksi ostan vaatteeni mielummin käytettyinä. 

Määrällisesti uusia vaatteita ja asusteita tuntuu kertyneen aivan mahdottomasti. Paljosta olen hankkiutunut eroon kierrättämällä tai kirppiksellä myymällä, mutta epäilen, että minulla on vaatteita yhteensä ihan yhtä paljon kuin Helsinkiin muuttaessani, ellei enemmänkin. En nimittäin muista enää, olenko varmasti luopunut vähintään yhdestä vaatteesta aina, kun olen ostanut jotain uutta. Rahaa kaikkeen on palanut sen verran, että olisin voinut ostaa ne Simone Rochan kengät. (Tosin vaikka olisin säästänyt kaikki pennoseni, en tuskin koskaan voisi oikeuttaa yksittäistä 900 euron kenkäostosta. En vain voisi.)

Mitä tästä taas opin: no, sama lauluhan se on näemmä tänäkin vuonna. Ostan ihania vaatteita ja vastavuoroisesti kierrätän tai myyn pois sellaisia, jotka eivät tunnu enää omilta tai jotka eivät enää istu kunnolla tai sovi elämänvaiheeseen. Tyyli elää, vaatekaapin sisältö muuttuu, vaatteiden määrä pysyy edelleen korkeana. Vaatehuone pursuilee liitoksistaan, mutta eipä ole koskaan sellaista päivää, etteikö olisi mitään ihanaa, omannäköistä päällepantavaa. Mukavaa on sekin, ettei minulla ole enää erikseen työ- ja arkivaatteita: töissä minulla on univormu, johon pukeudun vasta työpaikan pukuhuoneessa. Aamulla saan siis vetää päälle tasan tarkkaan sellaiset vaatteet kuin itse haluan, mikä on ihanaa. Kaikista rakkaimmilla, vähän erikoisemmilla vaatteillani on enemmän käyttöä nykyisin. Kiitos 2016 - olit mielenkiintoinen, uudistava, nahkojaluova vaatevuosi!

- - - 


Ever since my visit to H&M a few weeks back, I've been thinking about buying some new clothes and accessories. I've been somewhat obsessed with the idea of buying a new pair of shoes in particular, and I've been clicking myself to various online shops and browsed cool shoes after cool shoes. I've been close to buying a pair or two, but I've chickened out the last minute. I've not bought cool shoes because what I'd really want is a pair of amazing Simone Rocha brogues that are pretty much everything I've ever wanted in a pair of shoes. Did I mention that they cost 900 euros? For whatever reason they are really not within my budget...

In the past few days I've read a lot of blog posts that have to do with the past year and the advent of 2017. I've considered writing something similar myself, but I just can't bring myself to it. I don't particularly like the concept of New Year to begin with. I don't care for fireworks, New Year Eve's parties or the change-related symbolism that lies behind New Year. I don't feel the need to curate my past year into a neatly arranged package - life isn't like that, or mine isn't, anyway. Life is always more complicated than the sum of its various parts. I don't care for making promises or predictions about what's to come, either. I really don't care for the idea of starting the year anew. There is just something about it that doesn't sit well with me. For me, the best thing to do is to continue life the best I know how: take it one day at a time, do things that feel right. 

I'll make a little leeway though, when it comes to packing up 2016: I'm tallying up the past year's clothing purchases, like I always do this time of year. What has felt like a peaceful style year has actually involved a whole lot of change and a fair amount of buying new things.

Over all, the contents of my wardrobe are a fair bit different to what they were a year ago, and a lot of it has to do with the bigger life changes that took place in January. I donated a lot of my clothes to charity when we moved to Helsinki. I got rid of all of my office clothes, because I don't have the need for them anymore. My new on-my-feet job has reduced the size of my keister so much I've had to let go of almost all of my trousers - my trouser size has actually changed so dramatically that having my old trousers tailored hasn't made much sense. I've had much better luck with skirts, and thank goodness I have kept some of my really nice tailored trousers from before - I can fit into them again - yay! 

I've bought awesome things this year: some old Kenzo and vintage Vuokko, some blouses, handmade sweaters and a couple of cardigans, a pair of black lace-up boots, a coral red faux-fur coat, a black wool-mix dress that references the 1920s, the most awesome ruffled Dries Van Noten trousers, burgundy lace-up ankle boots, a flower-print dress, a puffy-sleeved, embroidered denim jacket, two Paul Smith shirts, a hundred-year-old hat, a pair of black linen trousers and a pair of army green silk trousers, a gray pleated skirt, a dark blue silk velvet dress, a couple of belts, two leather bags, two turbans, one linen and one silk pyjama set, a quilted bomber jacket by Globe Hope, a pile of various pieces of jewelry and a gray All Saints double-breasted coat - all second hand, of course. I've bought a couple of things new: a pair of rational but not very pretty winter boots, an ugly but necessary padded coat for the unpleasant seaside winter weather, and for work, a black viscose knit cardigan that started to pill in less than two weeks - this is why I buy second hand!

Well, as you can tell, I've bought a lot of clothes. Even with everything that I've recycled or sold at flea markets, I have a feeling that I might actually have more clothes now than I did right after we moved to Helsinki. I can't remember if I have let go of something old when I've bought something new every single time - it is possible that I haven't. I have spent enough money on clothes that had I saved every penny, I could have bought those Simone Rocha brogues - not that I could ever justify spending 900 euros on a single pair of shoes though.

Lessons learned: it's the same old, same old, really. I buy beautiful clothes, I recycle old ones. My style changes and evolves, and I keep having a lot of clothes. My wardrobe is always more full than not, but there isn't a day when I don't have beautiful clothes to wear. What has changed is that it is lovely to have a work uniform that I change into in the locker room before my shift starts, which means that I get to wear whatever I want when I get up in the mornings. I don't have to worry about work-appropriate clothes at all, which feels like such a luxury. I love having the freedom to dress however I want. I feel like my nicest clothes get a lot more wear these days than they did a year ago. Thank you 2016, for having been an interesting, invigorating style year!

Tuesday, December 20, 2016

Yön eläimiä / Nocturnal Animals



On tullut käytyä elokuvissa. Eilen kävimme katsomassa Arrivalin, joka oli ihan kohtuullinen, muttei minusta kaiken hypetyksen arvoinen. Filmi muistutti minua vähän liikaa niistä syistä, joiden johdosta en pitänyt Interstellarista: pikkuisen liikaa kikkailua ja laskelmoitua kyynelkanavien väkinäistä aukipuskemista. Ei Arrival huono ollut, vaan oikein hyvin tehty, mutta olisin toivonut enemmän. Hyviä sci-fi -elokuvia kun ei kasva puissa, keskinkertaisia sitäkin enemmän. Elokuvan nähtyämme pohdiskelimme Chrisin kanssa, mahtuuko 10 parhaan sci-fi-elokuvan listallemme yhtäkään viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana julkaistua leffaa. (Ehkä Inception tai Moon, kunniamaininnan saa District 9.)

Viikkoa aikaisemmin näimme myöskin Amy Adamsin pääosittaman, Tom Fordin ohjaaman elokuvan Nocturnal Animals. Rankka elokuva jäi pyörimään mieleen useammaksi päiväksi. Ei voi kuin ihailla Fordin kykyä rakentaa viileän etäistä, viimeiseen asti viilattua ja tarkasti harkittua visuaalista maailmaa. Elokuva on vaikea ja ahdistava, sen teemat pyörivät ihmisten välisissä valta-asetelmissa ja kostossa, mutta suosittelen sitä silti. Fordin erinomaisessa edellisessä ohjaustyössä A Single Man nähty loputon yksinäisyys ja ihmiselämän lohduttomuus korostuvat tässä tuoreessakin elokuvassa, mutta lähestymistapa on Noctural Animalsissa ehkä vieläkin julmempi. Kauheaa mutta kaunista katseltavaa.

-

Chris and I have been going to the movies lately. Yesterday we saw Arrival, which was okay, but not really worth all the hype, we thought. Arrival reminded me of the reasons why I didn't care for Interstellar: too many gimmicks, too much tear-jerking. Arrival was not bad (and it is definitely much, much better than Interstellar) - it is actually very well made, well acted and it looks great, but I had hoped for more. Excellent sci-fi movies are hard to come by these days, and there are more mediocre ones than I care to remember. After having seen Arrival, Chris and I tried to think if any films released in the last 10 or 15 years would fit our "10 Greatest Sci-fi Movies of All Time"- lists. (Maybe Inception, or Moon. Honorary mention: District 9.)

A week earlier we had gone to see Nocturnal Animals, the latest Tom Ford movie, also starring Amy Adams. It was a tough one to watch, and the film stayed with me for days. One can't help but admire Ford's ability to create slightly distant but beautifully and carefully crafted visual worlds, where everything comes together: camera work, music, actors, everything. Nocturnal Animals is a difficult film (its themes revolve around revenge and power in human relationships) but I recommend it fully. In Nocturnal Animals, Ford visits similar themes as he did in his previous work A Single Man (which I love) - endless loneliness and beautiful hopelessness of human existence. This time around, those themes hit home in a manner more cruel than is imaginable. One can't look away though, because there is beauty in all of it.