Neonraamattu, ja vähän kirjoittamisesta / The Neon Bible, and a little bit about writing

Luin lauantaina Neonraamatun. John Kennedy Toolen 16-vuotiaana kirjoittama, mutta vasta postuumisti vuonna 1989 julkaistu lyhyt romaani muistutti minua siitä, että yksinkertainen teksti on joskus kaikista parasta. 

Minua ärsyttää turha kielikikkailu. Tunnistan sen etenkin suomenkielisestä nykykirjallisuudesta ja sanomalehti- tai aikakauslehtikirjoittelusta. En viitsi mainita minun mielestäni kikkailevien kirjailijoiden tai kirjoittajien nimiä, koska se ei ole oleellista. Oleellista on se, että monet kirjoittavat niin tietoisesti tyylitellen, että varsinainen viesti hukkuu. Vaikka tarkoitus on kai kuvata romantisoidusti ajatusten virtaa (vähän kenties Virginia Woolfia matkien) tai löytää erikoinen ääni, joka ei kuulostaisi keneltäkään muulta, minun korviini tekstit kuulostavat teennäisiltä. Se, mitä oikeasti sanotaan, jää omituisten sanajärjestysten, tunnelmien maalailujen tai koukeroisten vertaiskuvien alle. Pahinta on minusta lukijaa röyhkeästi johdatteleva teksti, jonka äänenpainot kaikuvat lukijan päässä, kuin sitä olisi tarkoitus lukea ääneen. Etenkin aikakauslehtien ja elämäntapablogien tekstit syyllistyvät tähän. En muista vähään aikaan lukeneeni naistenlehden juttua, jossa ei olisi ensin heitetty ilmaan jotain nasevaa kysymystä, jota seuraa omana virkkeenään "Niinpä." 

Neonraamattu ei kikkaile. Sanoja käytetään säästeliäästi, virkkeet ovat lyhyitä ja niissä kerrotaan suoraviivaisesti tarinaa eteenpäin. Hätkähdyttävintä napakassa tekstissä on kai se, että romaanin tunnelma ei kärsi pätkääkään. Toole ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa kuvatessaan savista maata, pikkukaupunkiin saapuvaa evangelistaa tai muista kaupungin asukkaista poikkeavaa Mae-tätiä. Lukijalle riittää, että teksti välittää olennaisen. Ehkä Neonraamattu ei ole mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos, mutta ainakin se pisti miettimään omaa kirjoittamiseeni liittyvää ahdistusta. Minun teki heti mieli kaivaa hyllystä Strunkin ja Whiten The Elements of Style.

Kun kipuilen oman kirjoittamiseni kanssa, The Elements of Stylen lukemisen lisäksi ajattelen Gustave Flaubert'ia. Flaubert oli perfektionisti, joka viilasi yhtä sivua viikkokaupalla. Hän ei koskaan ollut kirjoittamaansa tyytyväinen ja etsi herkeämättä sanoja, jotka kertoisivat lukijalle kaiken oleellisen. Flaubert'ille kirjoittaminen oli kovaa työtä. Hän pyörisi haudassaan, jos lukisi nykyisin muodissa olevaa tajunnanvirtaan tukeutuvaa proosaa, joka ei kielellisesti yllä millään mittareilla esimerkiksi Woolfin tasolle. Sitten ajattelen George Orwellia, joka leimasi kaikki kirjoittajat itsekeskeisiksi, turhamaisiksi laiskureiksi, jotka eivät taatusti kirjoittaisi, jollei heitä riivaisi jokin demoni.

Koska pyrin olemaan ennakkoluulottomampi ja kokeilemaan rohkeasti jotain uutta, olen valinnut seuraavaksi lukulistalleni David Foster Wallacen Infinite Jest'in, joka lienee The End of the Tour-elokuvan vuoksi taas ajankohtainen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että viime viikolla Entertainment Weekly julkaisi ohjeistuksen siitä, kuinka teeskennellä lukeneensa Infinite Jest'in. Minä aion kahlata tuhatsivuisen romaanin läpi ihan oikeasti. Toivottakaa onnea.

- - 

On Saturday I read The Neon Bible by John Kennedy Toole. Toole wrote The Neon Bible when he was only 16. The short novel was published posthumously in 1989. Reading it reminded me how sometimes all you really need is what's essential. 

I often get annoyed at how gimmicky modern writing styles are. I recognize the phenomenon especially in Finnish literature, op-eds and newspaper and magazine articles - probably because Finnish is my first language. I don't want to mention any names here, but many authors and writers bury their main ideas behind stylistic trickery that smothers the storyline. I guess the purpose is to find an authentic signature style that no one else has (or to subtly or not so subtly imitate Virginia Woolf), but to me those types of writing styles just seem overly calculated. What's essential seems to be secondary to convoluted sentence structures, over-used adjectives and odd metaphors. The style of writing where you can almost hear the author's voice echoing in your head, as if the text is meant to be read out loud just as the author intended, bugs me the most. I encounter that type of overly-guided stylistic choice in Finnish lifestyle blogs and women's magazines a lot these days. 

The Neon Bible doesn't lean on trickery. Its literary style is stripped to the basics, the sentences are short and they allow the story to move forward. The mood of the novel remains powerful though. Toole doesn't need extra adjectives to paint a picture of infertile soil, an arriving evangelist, or the extravagantly dressed Aunt Mae. The words he has chosen convey everything that is essential or necessary for the story, but nothing more. The Neon Bible is probably not a literary masterpiece, but it got me thinking about my own struggles with writing. I feel like browsing through Strunk and White's The Elements of Style, once again. 

When I hit a wall with my own writing, in addition to consulting The Elements of Style, I often think of Gustave Flaubert. He was a perfectionist and he might spend an entire week to write one page. He looked for the perfect words, and was never quite happy with what he wrote. For Flaubert, writing was hard work, and he would roll in his grave if he were to take a look at the currently fashionable prose that leans on stream of consciousness, but lacks the style and finesse of Woolf. Then I think of George Orwell, who once wrote that all writers are vain, selfish and lazy, and how they would never write if there wasn't a demon inside them, driving them forward. 

Since I'm all for challenging my own views and changing things up, the next book on my reading list is Infinite Jest by David Foster Wallace. The book seems current again due to The End of the Tour, a just-released movie starring Jesse Eisenberg as the Rolling Stone reporter and wannabe writer David Lipsky and Jason Segel as David Foster Wallace. Last week, Entertainment Weekly published a guide for how to pretend that you've read Infinite Jest, but I intend to read it, all thousand plus pages of it. Wish me luck.