Saturday, December 31, 2016

Vuoden viimeinen, eli mitä rättejä sitä tuli ostettua / The Last of the Year, or The Rags I Have Bought


H&M:ssä käynnin jälkeen olen ollut jokseenkin fiksoitunut ajatukseen uusista vaatteista ja/tai asusteista, vaikka järki sanookin toista. Iltaisin olen klikkaillut milloin minkäkin nettikaupan ostoskoriin skarppeja, moderneja kenkiä, mutta sulkenut sivustot viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valita maksutapa. Olen jättänyt kivat kengät ostamatta, koska oikeasti haluaisin ostaa unelmakengät enkä halpoja tämän hetken hätään kelpaavia. Jostain ihmeen syystä budjettini ei vain veny Simone Rochan 900 euron kenkiin, vaikka päälläni seisoisin.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogipostauksia kuluneesta vuodesta. Olen hahmotellut omaa (munkin varmaan pitäisi kun kaikki muutkin), mutta äh, totuus on, etten pidä uudenvuodenajasta. En pidä uudenvuoden pippaloista, en raketeista enkä kalenterinlehden kääntämiseen liittyvästä symboliikasta. Mennyttä vuotta muistelee liian helposti valikoiden ja kuratoiden, ihan kuin elämän saisi siistiin pakettiin. (Ei sitä saa, ei minun elämääni ainakaan.) En pidä uudenvuodenlupauksista enkä -aikeista, joista emme kuitenkaan pidä kiinni. En pidä ajatuksesta aloittaa uusi vuosi puhtaalta pöydältä, koska ei mitään puhdasta pöytää ole olemassa. Turvallisemmalta tuntuu jatkaa vanhasta niinkuin parhaiten osaan: päivä kerrallaan, tehden oikeilta tuntuvia asioita. 

Joustan kuitenkin vähän, mitä kuluneen vuoden analysointiin tulee: seuraa tilinpäätös vuoden 2016 vaateostoksista, mihin pakotan itseni aina tähän aikaan vuodesta. Maltilliselta ostosvuodelta tämä on tuntunut, mutta lista ostetuista vaatteista on pitkä kuin nälkävuosi, mikä yllättää minut joka vuosi. 

Vaatekaappini sisältö on kokonaisuudessaan hyvinkin erilainen kuin vielä vuosi sitten, mistä iso osa menee elämänmuutoksen piikkiin. Helsinkiin muuton yhteydessä kannoin paljon vaatteita kierrätykseen. Olen hankkiutunut kokonaan eroon toimistovaatteistani, joille minulla ei ole enää nykyisessä arjessani käyttöä. Aiemmassa istumatyössä levinnyt takamukseni on kaventunut vuoden aikana niin paljon, että olen joutunut luopumaan lähes kaikista housuistani - kroppa on muuttunut niin paljon, ettei housujen pienennyttäminenkään tuntunut onnistuvan. Vanhojen hameiden kanssa on ollut parempi tuuri, ja onneksi mahdun taas muutamiin suosikkihousuihini, joita en saanut hilattua vuosi sitten reisiä ylemmäksin - kannatti siis vuosia sitten säästää ne parhaimmat, minulle aikoinaan räätälöidyt.

Olen ostanut kuluneen vuoden aikana paljon kaikenlaista ihanaa: vanhaa Kenzoa ja vintage-Vuokkoa, useamman puseron ja käsintehdyn neuleen, nyörilliset mustat saappaat, punaisen tekoturkistakin, mustan 1920-lukua imitoivan villakangasmekon, maailman mahtavimmat Dries Van Notenin röyhelöhousut, viininpunaiset nyörinilkkurit, kukkamekon, pari neuletakkia, puhvihihaisen kirjaillun farkkutakin, kaksi Paul Smithin paitaa, satavuotiaan hailakanvihreän hatun, mustat pellavahousut, vihreät silkkihousut, harmaan vekkihameen, yönsinisen silkkisamettimekon, pari vyötä, kaksi nahkalaukkua, kaksi turbaania, yhden pellava- ja yhden silkkipyjaman, Globe Hopen tikatun pusakan, kasan erinäisiä koruja ja All Saintsin ohuen villakangastakin - kaikki second handina tietenkin. Uutena ostin käytännölliset talvikengät, ruman mutta järkevän toppatakin ja työkäyttöön tarkoitetun viskoosineuletakin, joka nyppyyntyi parissa viikossa - terve muistutus siitä, miksi ostan vaatteeni mielummin käytettyinä. 

Määrällisesti uusia vaatteita ja asusteita tuntuu kertyneen aivan mahdottomasti. Paljosta olen hankkiutunut eroon kierrättämällä tai kirppiksellä myymällä, mutta epäilen, että minulla on vaatteita yhteensä ihan yhtä paljon kuin Helsinkiin muuttaessani, ellei enemmänkin. En nimittäin muista enää, olenko varmasti luopunut vähintään yhdestä vaatteesta aina, kun olen ostanut jotain uutta. Rahaa kaikkeen on palanut sen verran, että olisin voinut ostaa ne Simone Rochan kengät. (Tosin vaikka olisin säästänyt kaikki pennoseni, en tuskin koskaan voisi oikeuttaa yksittäistä 900 euron kenkäostosta. En vain voisi.)

Mitä tästä taas opin: no, sama lauluhan se on näemmä tänäkin vuonna. Ostan ihania vaatteita ja vastavuoroisesti kierrätän tai myyn pois sellaisia, jotka eivät tunnu enää omilta tai jotka eivät enää istu kunnolla tai sovi elämänvaiheeseen. Tyyli elää, vaatekaapin sisältö muuttuu, vaatteiden määrä pysyy edelleen korkeana. Vaatehuone pursuilee liitoksistaan, mutta eipä ole koskaan sellaista päivää, etteikö olisi mitään ihanaa, omannäköistä päällepantavaa. Mukavaa on sekin, ettei minulla ole enää erikseen työ- ja arkivaatteita: töissä minulla on univormu, johon pukeudun vasta työpaikan pukuhuoneessa. Aamulla saan siis vetää päälle tasan tarkkaan sellaiset vaatteet kuin itse haluan, mikä on ihanaa. Kaikista rakkaimmilla, vähän erikoisemmilla vaatteillani on enemmän käyttöä nykyisin. Kiitos 2016 - olit mielenkiintoinen, uudistava, nahkojaluova vaatevuosi!

- - - 


Ever since my visit to H&M a few weeks back, I've been thinking about buying some new clothes and accessories. I've been somewhat obsessed with the idea of buying a new pair of shoes in particular, and I've been clicking myself to various online shops and browsed cool shoes after cool shoes. I've been close to buying a pair or two, but I've chickened out the last minute. I've not bought cool shoes because what I'd really want is a pair of amazing Simone Rocha brogues that are pretty much everything I've ever wanted in a pair of shoes. Did I mention that they cost 900 euros? For whatever reason they are really not within my budget...

In the past few days I've read a lot of blog posts that have to do with the past year and the advent of 2017. I've considered writing something similar myself, but I just can't bring myself to it. I don't particularly like the concept of New Year to begin with. I don't care for fireworks, New Year Eve's parties or the change-related symbolism that lies behind New Year. I don't feel the need to curate my past year into a neatly arranged package - life isn't like that, or mine isn't, anyway. Life is always more complicated than the sum of its various parts. I don't care for making promises or predictions about what's to come, either. I really don't care for the idea of starting the year anew. There is just something about it that doesn't sit well with me. For me, the best thing to do is to continue life the best I know how: take it one day at a time, do things that feel right. 

I'll make a little leeway though, when it comes to packing up 2016: I'm tallying up the past year's clothing purchases, like I always do this time of year. What has felt like a peaceful style year has actually involved a whole lot of change and a fair amount of buying new things.

Over all, the contents of my wardrobe are a fair bit different to what they were a year ago, and a lot of it has to do with the bigger life changes that took place in January. I donated a lot of my clothes to charity when we moved to Helsinki. I got rid of all of my office clothes, because I don't have the need for them anymore. My new on-my-feet job has reduced the size of my keister so much I've had to let go of almost all of my trousers - my trouser size has actually changed so dramatically that having my old trousers tailored hasn't made much sense. I've had much better luck with skirts, and thank goodness I have kept some of my really nice tailored trousers from before - I can fit into them again - yay! 

I've bought awesome things this year: some old Kenzo and vintage Vuokko, some blouses, handmade sweaters and a couple of cardigans, a pair of black lace-up boots, a coral red faux-fur coat, a black wool-mix dress that references the 1920s, the most awesome ruffled Dries Van Noten trousers, burgundy lace-up ankle boots, a flower-print dress, a puffy-sleeved, embroidered denim jacket, two Paul Smith shirts, a hundred-year-old hat, a pair of black linen trousers and a pair of army green silk trousers, a gray pleated skirt, a dark blue silk velvet dress, a couple of belts, two leather bags, two turbans, one linen and one silk pyjama set, a quilted bomber jacket by Globe Hope, a pile of various pieces of jewelry and a gray All Saints double-breasted coat - all second hand, of course. I've bought a couple of things new: a pair of rational but not very pretty winter boots, an ugly but necessary padded coat for the unpleasant seaside winter weather, and for work, a black viscose knit cardigan that started to pill in less than two weeks - this is why I buy second hand!

Well, as you can tell, I've bought a lot of clothes. Even with everything that I've recycled or sold at flea markets, I have a feeling that I might actually have more clothes now than I did right after we moved to Helsinki. I can't remember if I have let go of something old when I've bought something new every single time - it is possible that I haven't. I have spent enough money on clothes that had I saved every penny, I could have bought those Simone Rocha brogues - not that I could ever justify spending 900 euros on a single pair of shoes though.

Lessons learned: it's the same old, same old, really. I buy beautiful clothes, I recycle old ones. My style changes and evolves, and I keep having a lot of clothes. My wardrobe is always more full than not, but there isn't a day when I don't have beautiful clothes to wear. What has changed is that it is lovely to have a work uniform that I change into in the locker room before my shift starts, which means that I get to wear whatever I want when I get up in the mornings. I don't have to worry about work-appropriate clothes at all, which feels like such a luxury. I love having the freedom to dress however I want. I feel like my nicest clothes get a lot more wear these days than they did a year ago. Thank you 2016, for having been an interesting, invigorating style year!

Tuesday, December 20, 2016

Yön eläimiä / Nocturnal Animals



On tullut käytyä elokuvissa. Eilen kävimme katsomassa Arrivalin, joka oli ihan kohtuullinen, muttei minusta kaiken hypetyksen arvoinen. Filmi muistutti minua vähän liikaa niistä syistä, joiden johdosta en pitänyt Interstellarista: pikkuisen liikaa kikkailua ja laskelmoitua kyynelkanavien väkinäistä aukipuskemista. Ei Arrival huono ollut, vaan oikein hyvin tehty, mutta olisin toivonut enemmän. Hyviä sci-fi -elokuvia kun ei kasva puissa, keskinkertaisia sitäkin enemmän. Elokuvan nähtyämme pohdiskelimme Chrisin kanssa, mahtuuko 10 parhaan sci-fi-elokuvan listallemme yhtäkään viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana julkaistua leffaa. (Ehkä Inception tai Moon, kunniamaininnan saa District 9.)

Viikkoa aikaisemmin näimme myöskin Amy Adamsin pääosittaman, Tom Fordin ohjaaman elokuvan Nocturnal Animals. Rankka elokuva jäi pyörimään mieleen useammaksi päiväksi. Ei voi kuin ihailla Fordin kykyä rakentaa viileän etäistä, viimeiseen asti viilattua ja tarkasti harkittua visuaalista maailmaa. Elokuva on vaikea ja ahdistava, sen teemat pyörivät ihmisten välisissä valta-asetelmissa ja kostossa, mutta suosittelen sitä silti. Fordin erinomaisessa edellisessä ohjaustyössä A Single Man nähty loputon yksinäisyys ja ihmiselämän lohduttomuus korostuvat tässä tuoreessakin elokuvassa, mutta lähestymistapa on Noctural Animalsissa ehkä vieläkin julmempi. Kauheaa mutta kaunista katseltavaa.

-

Chris and I have been going to the movies lately. Yesterday we saw Arrival, which was okay, but not really worth all the hype, we thought. Arrival reminded me of the reasons why I didn't care for Interstellar: too many gimmicks, too much tear-jerking. Arrival was not bad (and it is definitely much, much better than Interstellar) - it is actually very well made, well acted and it looks great, but I had hoped for more. Excellent sci-fi movies are hard to come by these days, and there are more mediocre ones than I care to remember. After having seen Arrival, Chris and I tried to think if any films released in the last 10 or 15 years would fit our "10 Greatest Sci-fi Movies of All Time"- lists. (Maybe Inception, or Moon. Honorary mention: District 9.)

A week earlier we had gone to see Nocturnal Animals, the latest Tom Ford movie, also starring Amy Adams. It was a tough one to watch, and the film stayed with me for days. One can't help but admire Ford's ability to create slightly distant but beautifully and carefully crafted visual worlds, where everything comes together: camera work, music, actors, everything. Nocturnal Animals is a difficult film (its themes revolve around revenge and power in human relationships) but I recommend it fully. In Nocturnal Animals, Ford visits similar themes as he did in his previous work A Single Man (which I love) - endless loneliness and beautiful hopelessness of human existence. This time around, those themes hit home in a manner more cruel than is imaginable. One can't look away though, because there is beauty in all of it.

Sunday, December 18, 2016

Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M



Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.


Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.



I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"



Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.

Saturday, December 3, 2016

Joulukuussa / In December


Viime viikkoihin on kuulunut kaikenlaista: olen kietoutunut lämpimään takkiin viimaa vastaan, pähkäillyt raha-asioita, selannut Pinterestissä 1910-luvun muotia, kiinnostunut kirjonnasta, käynyt töissä, katsonut The Americans-sarjaa, ihmetellyt Suomen lehdistönvapauteen ja Yleen liittyviä uutisia, lääkinnyt selkärangan ja lonkan kulumasta ja hyperestesiasta kärsivää Audrey'a, yrittänyt löytää paikkoja tavaroille, jotka vanhemmat toivat maalta, miettinyt edellisestä johtuen tavaramääriä ja säilytysratkaisuja, kuunnellut pitkästä aikaa Belle & Sebastiania. Aika menee nopeasti, en meinaa pysyä mukana. Kaamosmasennus ei ole edelleenkään iskenyt. Uskallan jo toivoa, ettei se tänä vuonna tulekaan.

Chris ja minä olemme tehneet muutoksia ruokailutottomuksiimme, pitkän pähkäilyn jälkeen. Emme ole koskaan olleet suuria lihankuluttajia, mutta aamiaispekoni, yrttibroileri ja pepperonipizza ovat meille kyllä maistuneet. Ensin lähti porsas, sitten nauta ja nyt viimeisimpänä broileri. Ruokavalion muutos on hautunut mielessämme jo jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä broileria paloitellessani minuun iski totaalinen ällötys. Kylmä ja veltto liha inhotti eikä ajatus siitä kypsennettynä tuntunut yhtään sen paremmalta. Konsultoin siippaani ja siitä lähtien olemme jättäneet lihat kauppaan. Veden eläviä, maitotuotteita ja kananmunia syömme ainakin toistaiseksi, mutta katsotaan, miten projekti etenee. Jo nyt huomaan, että kananmunat ovat alkaneet tuntua vähän ällöiltä. Ns. lihankorvikkeissa on ollut kokeilemista: hehkutettu härkis ei voimakkaasti maustettunakaan muuntautunut minun näpeissäni kummoiseksi ja outo jauhoisen pavun maku jäi suuhun pyörimään pitkäksi aikaa. Nyhtökauraa en ole vielä kokeillut, mauton Mifu sen sijaan tuntuu toimivan arkiruokiin ripoteltuna kohtalaisesti. Ehkä on syytä muuttaa kokkaamiseen liittyvää ajattelua: sen sijaan, että hakisin tietoisesti lihan korvikkeita, pitänee lähtökohtaisesti laittaa ruokaa sellaisista maukkaista aineksista, jotka tuntuvat oikeilta.

Mitäpä tässä muuta: arkea vain. Ei projekteja, ei deadlineja, ei suorittamista mihinkään suuntaan. Elämä on katkeamaton virta merkityksettömiä lyhytelokuvia. Kun kävelen iltakahdeksan jälkeen töistä bussille, asematunnelissa nuori mies lähestyy, ojentaa brosyyriä ja kysyy, olenko päästänyt Herraamme Jeesusta Kristusta sydämeeni. En vastaa, kävelen vain ohitse. Bussissa on hiljaista, kukaan ei sano mitään. Kaikki katsovat tahoillaan ensin kännykän ruutua, sitten välillä ulos pimeyteen, yrittävät kai nähdä, missä pysäkit oikein ovat niinkuin minäkin. Kotona Illusia nukkuu patterin päällä olevalla ikkunalaudalla. Napautan päälle jouluvaloja ja korjaan kaapin päältä Chrisin minulle ostamat, jo nuupahtaneet ja rapistuneet ruusut. Facebookissa en pysty katsomaan loppuun videota Alepposta, vaikka varmaankin pitäisi. Usein mietin, kuinka häilyvä on raja välittämämisen ja välinpitämättömyyden välillä.

- - -

The past couple of weeks have gone by quickly. I have sheltered myself from the cold in oversized, warm coats, I have thought about money a lot, watched The Americans, gone to work, browsed Pinterest for 1910s fashion, got interested in embroidery, read the news on the Finnish broadcasting company YLE's baffling troubles with our prime minister, medicated Audrey (whose spine, hip and hyperesthesia diagnosis cause all sorts of troubles), tried to find places for all the stuff that my parents brought us from our house in the countryside, considered the aforementioned stuff and storing options, listened to a lot of Belle & Sebastian. Like I said, time has gone by quickly. Here's the good news: my seasonal affective disorder is still under control. I am starting to hope and think that it will not hit me this year at all. 

Chris and I have made some changes in our diet recently. We've never eaten a lot of meat, but we've enjoyed the occasional breakfast bacon, oven roasted chicken and pepperoni pizza with gusto. First we decided to leave pork behind, then beef, and now chicken as well. We've considered giving up all meat for some time, but in the end, all it really took was one time not too long ago, when I found myself totally disgusted as I chopped up chicken for a meal. The limp, cold meat just looked and felt gross, and the thought of it cooked didn't seem any more appetizing. That was it. No more meat for us. We still eat dairy, eggs and seafood, but we'll see how things progress - I am already starting to feel a little uncomfortable around eggs. We've had an interesting time trying out newly invented meat substitutes that everyone seems to be talking about in Finland. Some of the substitutes are mainly made of oats (nyhtökaura translates as pulled oats), others of broad beans (härkis is short for härkäpapu, which is the Finnish word for broad bean). Especially the broad bean variety has an odd, chalky texture and it leaves an uncomfortable aftertaste, and Mifu, a dairy-based, cottage-cheese-lookalike has no flavor to speak of. I am starting to think that we need to look into other directions with our meals. It's more about the state of mind, I guess: there is a big difference between finding substitutes for meats one used to cook with, and simply cooking with tasty ingredients you feel good about.

So what else is new, not a whole lot. Everyday life it is, with no particular projects. Life is a chain of short stories without much meaning: I walk to the bus station from work as the night has already fallen and all the stores are closed. A young man stops me at the Central Train Station, offers me a small brochure and asks me if I have let Jesus Chris Our Savior into my heart. I walk past him and can't muster a reply of any kind. On the bus everyone is quiet, looking at their smart phones and then casually out of the window, to make sure they don't miss their stop in the total darkness that is December in Finland. At home Illusia sleeps on the window sill, the radiator underneath her is warm. I turn on some Christmas lights and throw away the wilted roses that Chris got for me last week. I browse Facebook and come across a recent video from Aleppo. I can't watch it even though I know I should. I look at pictures of goofy cats instead. Sometimes I can't help but wonder how thin the line is between caring and feeling indifferent.  

Saturday, November 12, 2016

Varjoja odotellessa / Waiting for the shadows


Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.

Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen. 

On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.


It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.

I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.

For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.


Tuesday, November 8, 2016

Kerran pyhäinpäivänä / Once on All Hallows' Eve

Kynttilöitä sytyteltiin, kun saavuimme pyhäinpäivän viettoon siskon luo. Huoneissa tuoksui borssikeitto, muu väki ei ollut vielä paikalla. Porukan kokoonpano vaihtui aina silloin tällöin illan aikana. Söimme, joimme ja juttelimme. Ruoka oli hyvää. Räpsimme paljon valokuvia, koska kaikki näytti siskon tunnelmallisessa kodissa niin kauniilta. 


Illanvieton teemaksi oli valikoitu viktoriaaninen aika, joten me olimme pukeutuneet keuhkotautisiksi: minä pistin menemään mustissa puhvihihoissa, keskipään jakauksessa ja kalmanvaaleassa meikissä, sen sijaan Chrisille riitti tumma luomiväri. Viihdyin asussani kumman hyvin ja harkitsen nyt vakavasti otsiksen uloskasvattamista. Pitäisi varmaan käyttää silmämeikkiäkin vähän useammin.







My sister hosted an All Hallows' Eve dinner party on Saturday, with a Victorian / Russian theme. What a nice night it was: good food, excellent company, lots of talking. People came and went, but Chris and I stayed from start to finish. With hosts as lovely as these two below, there was no way we would have left early.






(In this one, Chris wears a tea cozy.)


Theme-appropriately, I dressed as a woman with consumption. (Chris wore dark eye shadow to look equally pale and sickly - what a gentleman!) I felt oddly comfortable in my look. I'm seriously considering growing out my bangs now. Perhaps I should wear eye make-up every now and then, too?



Saturday, November 5, 2016

Pukeutumisneuvontaa ja värisähläystä / That one time, I attended a styling session


Olen pantannut tätä postausta päiväkausia, koska minulla ei ole ollut tarjottavana minkäänlaisia johtopäätöksiä 30 minuutin pukeutumisneuvontatuokiosta, johon osallistuin jo muutama viikko sitten. Johtopäätösten sijaan on ollut pelkkää hämmennystä. Yleisfiilistäni stailauksesta kuvailee kenties parhaiten session viimeinen viisi minuuttia, jonka aikana kuuntelin vuorotellen vastakoulutettua stylistia ja hänen ohjaajaansa, jotka pähkäilivät, mitkä värit minulle oikein sopivat, pääsemättä asiasta yksimielisyyteen. Stylisti oli valinnut minulle pehmeitä mutta viileitä ja huurteisia värejä kuten kissankellonsinistä, jadenvihreää ja savunharmaata, ja ohjaaja taas lämpimiä sävyjä voinkeltaisesta vaaleanvihreään, beigeen ja koralliin. Ohjaaja piti kasvojeni lähellä oranssia puseroa ja kysyi, enkö tosiaankaan nähnyt, kuinka kauniisti pisamani tulivat esille. En nähnyt. Olin vain ihmeissäni, koska vastaavia värejä olen aina vältellyt, koska minusta ne saavat minut näyttämään sairaalta. Lopulta stylisti ja ohjaaja totesivat, että ehkä minussa on vähän sekä lämmintä että kylmää. "Valitse värejä, joissa viihdyt", sain lopulliseksi ohjenuoraksi. Viimeiset pari viikkoa olen vähän väliä seissyt peilin edessä ja verhonnut itseäni eri väreihin, hekotellen epäuskoisesti sille, että välillä mikään väri ei näytä sopivan minulle. Kai nämä ovat niitä ensimmäisen maailman ongelmia, joista kuulee puhuttavan.

Lyhyen stailauksen aikana opin, että vartalotyyppini on jotain kolmion ja hoikan tiimalasin väliltä, minun tulisi käyttää volyymia ja tekstuureja yläosissa ja välttää raglanhihoja. Vyötäröä sopisi korostaa erilaisilla vöillä, jotka katkaisevat pitkän selän. A-linjaiset helmat näyttävät hyviltä ja housujen lahkeissa saa olla väljyyttä. Homma eteni oppikirjamaisesti, perinteisiä pukeutumisneuvonnan ohjenuoria noudattaen. Ahaa-elämyksiä en kokenut, mutta myönnän, että pukeutumisneuvonnasta voi olla epävarmalle pukeutujalle ja vaateostoksilla käyntiä inhoavalle ihmiselle suurta apua.

Stylisti oli valinnut minulle ihan kivoja vaatteita ja meillä oli aikaa käydä läpi kaksi kokonaista asua: ensimmäisessä oli leveälahkeiset harmaat tweed-housut, kiva viininpunainen pooloneule ja pitkä vaaleanharmaa neuletakki, toisessa metallinhohtoinen brokadihame, vaalea vintage-henkinen pusero ja harmaa lyhyt pörröjakku. Ulkotakiksi molempiin asuihin oli valittu liukuvärjätty (kirkkaanpunaisesta viininpunaiseen) väljä mohairsekoitetakki, joka oli tosi hieno. Molempien asujen kanssa hoipertelin korkeakorkoisissa, tolppakorkoisissa nilkkureissa, vaikka olin erikseen maininnut, etteivät jalkani kestä koroilla kävelyä. Huonosta kenkävalinnasta huolimatta stylisti oli selvästi lukenut ennalta lähettämäni lomakkeen, jossa olin kuvaillut lempivaatteitani ja pukeutumiseen liittyviä arvojani. Valikoiduista vaatteista löytyi tekstuuria ja kimallusta, joista pidän. Yhdistelmät olivat selkeästi aikuisempia ja konservatiivisempia kuin mitä normaalisti käyttäisin, mutta yksittäiset vaatekappaleet olivat mielenkiintoisia. (Joukkoon mahtui toki vähän omituisempiakin valintoja: en koskaan, ikipäivänä, käyttäisi kukallista kotelomekkoa.) Minulle valikoidut vaatteet olivat laadukkaampia kuin kohtaamani nykyajan valmisvaatteet keskimäärin, mistä pisteet stylistille.

Stailaustuokion aikana puhuttiin paljon mittasuhteista, linjojen jatkuvuudesta ja katkaisemisesta. Värisekoilusta ei ollut mitään iloa - päinvastoin. Olen ollut ihan oikeasti vähän sekaisin ja hukassa, vaikken ole koskaan aiemmin minulle sopivista tai sopimattomista väreistä stressannut. Osittain hämmennys saattaa johtua siitäkin, että 30 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika kokonaisvaltaiselle stailauskatsaukselle. En ehtinyt tehdä muistiinpanoja enkä ottaa ainuttakaan valokuvaa, koska suurimman osan ajasta hikoilin sovituskopissa ja seisoin stailistin ja hänen ohjaajansa analysoitavana ikäänkuin en oikeastaan olisi ollut edes paikalla. Pääni oli puolen tunnin jälkeen aivan pyörällä. Normaalisti pukeutumisneuvonnalle varataan vähintään tunti tai puolitoista, mutta minusta jäi tuntumaan, että sekin olisi ollut liian vähän.

Niistä olemattomista johtopäätöksistä vielä: koska aika loppui kesken, minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa stailausta toisena ajankohtana. Kieltäydyin kohteliaasti.

- - -

I've been avoiding publishing this post for quite some time - the topic being the styling session I attended a few weeks ago. I haven't been able to reach a conclusion of any kind, I haven't really been able to put into words what it was like to be styled by someone else, or what I brought home from it. The styling took 30 minutes, out of which the last five would perhaps demonstrate the spirit of the experience: I stood there listening to my newly-trained stylist and her teacher argue over the colors that would look best on me. My stylist had chosen cool, slightly pastel-toned shades like jade green, bluebell blue and smoky gray, but her teacher thought that butter yellows, light greens, camels and salmon shades were a better fit for me. The teacher grabbed an orange sweater and held it under my face in front of a mirror and asked me if I really couldn't see how my freckles and my skin tone shone with the color. I didn't, I just thought I looked sick. The stylist and her teacher decided that perhaps I had a bit of both, both warm and cool tones, and advised me to wear colors that I just felt comfortable in. For the past two weeks I've occasionally found myself in front of a mirror, cloaked in this color or that, laughing at myself, because I am starting to think that there aren't any colors that look good on me. Talk about first world problems!

The things I learned during the 30-minute styling session: my body shape is something between a triangle and a slim hour-glass, I should wear volume on top rather than the bottom, I ought to avoid raglan sleeves. I should accentuate my waist with belts and choose wide-legged trousers or A-line skirts to balance my proportions. It was mostly text book advice, very traditional "how to make the best of what you've got"-stuff. None of it was really news to me, but I could see how advice like that might make someone who hates shopping and doesn't have a clue about clothes feel more comfortable about getting dressed in the mornings.

The stylist had picked out mostly nice clothes for me. She had clearly studied the form I had filled out beforehand, the one where I described my style, my likes and dislikes, and my values regarding clothing options. We had time to go through two outfits: one consisted of wide-legged tweed trousers, a knit turtleneck sweater and a knee-length cardigan (the color scheme included dark gray, light gray and burgundy). The other outfit was made of a bronze tone brocade skirt (very pretty), a white pussy bow blouse and a short grayish cocoon-shaped fuzzy blazer. The shoe option for both outfits was a pair of black ankle boots with a thick, tall wooden heel, even though I had told the stylist beforehand that I couldn't really wear heels without my feet aching like crazy. Both outfits came with the same coat option: an ombré-effect (bright red to burgundy) shaggy mohair mix cocoon coat (weird but cool). The outfits were nice, but a whole lot more grown-up or conservative than what I'd normally wear. The individual items were pretty and I could see myself wearing them, but just styled differently. (The only major miss-step was a floral shift dress that I could never in a million years see myself wearing.) The stylist had picked clothes that were nicely made, and the materials were pleasant enough - so kudos for that.

During the styling session there was a lot of talk about lines, proportions, and how to elongate or shorten them. The color "advice" was very confusing and brought an unfortunate conclusion to the 30 minutes, which, by the way, is a way, way too short of a time to figure any of that stuff out. Normally a styling session would last from an hour to an hour and a half, and it seems to me that even that wouldn't be enough time to get to the bottom of things. In half an hour, I had no time to take notes or any photos, and most of the time I was sweating in the fitting room, changing from one outfit to the next, or standing in front of the mirror listening to the stylist and her teacher talk about me as if I wasn't even there. By the time it was over, my head was spinning.

To conclude... well, like I mentioned in the beginning, I have no conclusions, except for this one: at the end of it all, the stylist asked me (recognizing my confusion, perhaps) if I wanted to continue the styling session on another day. I politely declined.

Monday, October 31, 2016

Kirjoja ja hämmennystä / Books and confusion


Kävin siskon kanssa Kirjamessuilla. Olisi siellä ollut Antti Tuisku jakamassa nimmareita ja monta kirjailijahaastattelua, mutta minä ja sisko luuhasimme antikvaarisella puolella päät kallellaan vanhojen kirjojen selkämyksiä tuijotellen. Neljä tuntia meni kuin siivillä. Ostin Kaarina Helakisan toimittaman Unityöt, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat unistaan, sekä Veijo Meren ikiklassikon Sanojen synty. 

Uunituore painos Mythologia Fennicasta jäi vaivaamaan, mutta sen korvaajaksi kävin hakemassa tänään kirjakaupasta Risto Pulkkisen pari vuotta sitten ilmestyneen Suomalaisen kansanuskon. Jostain kumman syystä olen tässä lähiaikoina pohdiskellut muinaisia suomalaisia, heidän taikojaan ja uskomuksiaan - ehkä kekrin vuoksi, mutta myös siksi, että luonnon ja alkuperäiskansojen kohtalo mietityttää kovasti juuri nyt. Järkytyin hiljan perusteellisesti törmätessäni uutiseen selkärankaisten tuhosta. Olen lähiviikkoina seurannut Standing Rock- Sioux-reservaatin tapahtumia totaalisessa hämmennyksessä. Kuinka vähän tiedämme, tunnemme ja välitämme, kuinka vieraantuneita luonnosta olemmekaan. 

---

My sister and I went to the annual Helsinki Book Fair yesterday. Instead of listening to interviews with famous authors and getting a signed copy of Finnish pop star Antti Tuisku's biography, we spent four hours with our necks bent, looking at backs of second-hand books in their allotted fair area. I bought two books: Unityöt (Dream Works), a collection of well-known Finnish writers' dreams, and Sanojen synty (The Birth of Words), a fascinating, semi-etymological dictionary of oddly selected Finnish words, by Veijo Meri. 

I almost bought a fresh edition of Mythologia Fennica, one of the earliest descriptions of Finnish indigenous religion, originally published in 1789. For some reason, Finnish pre-Christian religious practices and rites have been in my mind a lot recently - perhaps because of Kekri, the old Finnish celebration of harvest that time-wise falls very close to Halloween. I've also thought a lot about nature and the complicated relationship us humans have with it. The news regarding the shocking decline in vertebrates hit me like a wall of bricks. The violence against the peaceful protesters at Standing Rock Sioux Reservation in North Dakota has also had me thinking about the fate of too many indigenous peoples, and of nature as a whole: how little we know, how little we care, how little we feel, how much we destroy.

Monday, October 17, 2016

Jotkut värit sopivat syksyyn / Some colors are better for fall than others


Vietin siskopäivää sunnuntaina. Tapasimme rautatieaseman kulmilla ja suuntasimme ensitöiksemme HAMiin katsomaan Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyä. Ostin itselleni Museokortin osana viime viikkoista päätöstäni nähdä enemmän taidetta. Kaipaan ajatusten herättelyä ja haastamista, uuden ja vanhan tai kauniin ja vähemmän kauniin näkemistä. Sunnuntai ei ollut paras mahdollinen ajankohta näyttelyvierailulle, koska väkeä oli paljon. Pitkät jonot kiemurtelivat pilkkuhuoneisiin ja videoiden katseluun. Museokortin ansiosta meidän ei ollut mikään pakko käydä läpi koko näyttelyä, vaan päätimme palata rauhallisempana ajankohtana. Museon hiljaisemmissa osissa ihailimme Tove Janssonin muraaleja ja kiersimme HAMin juuret-näyttelyn. Puhuimme Tyko Sallisen töistä huokuvasta naisvihasta ja aikaansa edellä olleesta Ellen Thesleffistä.

Pohdin vielä tänäänkin, kuinka mahtava idea Museokortti onkaan: voin piipahtaa vaikkapa Ateneumissa virkistäytymässä raskaan työpäivän jälkeen, käydä tuijottamassa huvikseni yhtä ja samaa maalausta joka päivä, jos siltä tuntuu. Ehkä uskaltaudun kurkkimaan supermodernia, ymmärrykseni ylittävää nykytaiteen näyttelyä, eikä minun tarvitse miettiä, onko shokeeratuksi tuleminen kympin tai kahdentoista euron arvoista: sen kun käyn katsomassa ja lähden pois, jos ei miellytä. Tulevina kuukausina voin käydä rajattomasti ihailemassa Modigliania. Koko lysti maksaa 59 euroa vuodessa. (Lisää Museokortista täällä.)

Siskopäiviin kuuluvat tietysti keskustelut, kirppistelyt, kävely ja hyvä ruoka. Puhuimme kirjoista, elämästä, kuoleman pelosta, oman yrityksen perustamisesta ja syksyn väreistä. Olen viimeiset viikot kuunnellut töissä vihaisia asiakkaita, jotka haluaisivat eri värisiä vaatteita syksyyn: miksi aina näitä samoja sinapinkeltaisia, viininpunaisia, oliivinvihreitä, oransseja ja kanelinsävyjä! (Sitten he ostavat lisää mustaa ja harmaata.) Totesimme siskon kanssa, että jotkut värit vain sopivat syksyn valoon paremmin kuin toiset. En minä kullankeltaista vintage-takkiani huhtikuussa käytä.

Katselin UFFissa venäläisiä ruusukuviollisia villahuiveja, mutta niiden sijaan ostin maailman kauneimman mohairneuleen, räväkän nilkkapituisen villakangashameen ja pörröisen hatun - syksyn väreissä tietenkin.

(Kuvat minusta otti sisko.)


I spent Sunday with my sister, and as usual, our time together was spent walking, talking, flea-marketing and having a lot of good food. (Above are my charity shop finds: the prettiest mohair sweater, a somewhat crazy ankle length wool skirt, and a cute fluffy hat.) 

We started the day at HAM (Helsinki Art Museum), where Yayoi Kusama's In Infinity-exhibition is currently taking place. Visiting Kusama's exhibit was the start of a new project of mine: to see more art. Recently I've felt the need to feed my curiosity and creativity, to challenge my thoughts, to see old things and new, beautiful things and things not so beautiful. I bought myself an early Christmas present: the Museum Card, which gives me free, unlimited entry to over 200 museums in the country. My sister and I weren't the only ones interested in Kusama on Sunday: the place was packed. There were long queues to see the dotted rooms and the video clips, and since both my sister and I have Museum Cards, we decided to come back another time. We stopped by downstairs to see Tove Jansson's murals and some Finnish artists' works that are a part of HAM's permanent collection. We talked about Tyko Sallinen's misogyny that's palpable in his work, and about Ellen Thesleff, a wonderful Finnish female artist, whose paintings have always appealed to me.  

At home I kept thinking about the Museum Card - what an awesome idea it is. For 59 euros a year, I pretty much have unlimited access to the museums in and around Helsinki. I can stop by the National Gallery on my way home from work for ten minutes if I feel like it, I can just go stare at one painting and leave it at that. I don't have to worry about having to pay ten or twelve euros just to be shocked at some new exhibit of modern art - instead, I can take a look and leave, if stuff turns out to be too weird for my liking. I can do all this every day of the year if I want. I'm looking forward to the Modigliani exhibit, which opens on the 28th of this month. 








Back to Sunday: we walked a lot, went to charity shops. We talked about books, about life and the fear of death, we talked about setting up my own business. We talked about fall colors: for the last two weeks I've encountered what feels like an unlimited amount of customers who have complained about the types of colors that are available in clothing right now: why is it always the same colors year after year - mustard yellow, dark red, olive green, orange, cinnamon brown - and where are the other colors? After they are done whining, they buy more black and gray. My sister and I agreed yesterday that some colors are just better suited for fall than others. They look their best in autumn light. I am not going to wear my pumpkin yellow wool jacket in April, am I. 

(The pictures of me were taken by my sister.)

Sunday, October 9, 2016

Sunnuntai / Sunday

Laiska sunnuntai: tänään en aio suoriutua mistään muusta kuin muutaman villavaatteen tuulettamisesta parvekkeella. Eilisilta venyi pitkäksi, kun kävin työkavereiden kanssa ulkona syömässä. Pari viinilasillista näköjään riittää nykyisin siihen, että seuraava päivä menee kuin sumussa, Tekee mieli kaivautua peittojen alle, torkkua niinkuin kissa, olla valveen ja unen rajamailla, katsoa telkkaria puolisilmällä, selata muotilehtiä.


Arvatkaa mitä: lupauduin työpaikalla koekaniiniksi vastavalmistuneelle pukeutumisneuvojalle. Reilun viikon päästä saan nähdä, miten joku toinen meikäläisen pukisi. Pukeutumisneuvojalla on käytössään minusta kasvo- ja kokovartalokuva ja täyttämäni lomake, jossa kerron omia näkemyksiäni tyylistäni ja vaatteista ylipäätään. Suurella mielenkiinnolla odotan, millaisia vaatteita minulle valitaan ja kuinka paljon ne mahdollisesti eroavat siitä, miten itse valitsen pukeutua. Lupaan kirjoittaa kokemuksesta kymmenen päivän päästä!


It's a lazy Sunday, and I am airing out some of my wool clothes on the balcony. That's all I'm good for today! I went out for dinner with my colleagues last night, and it seems that two glasses of wine is enough for me to suffer from a slight headache and overall tiredness the day after. I feel like snoozing like a cat, flipping through fashion magazines, watching TV half-awake. 


Guess what - I had the opportunity to sign up for a free stylist's consultation through work. Curious as I am, I went for it. The stylist will pick out clothes for me on the basis of two photos and a filled out form where I've attempted to describe my style and my likes and dislikes when it comes to clothing. I am intrigued and can't wait - I wonder what types of clothes the stylist will choose for me, and how different they may be from how I dress myself. The styling takes place in ten days - and believe me, I will write all about it!

Monday, October 3, 2016

Näin / Like this


Kun puhuin aiemmassa postauksessa kauniista syksystä, tätä se on: maailma täynnä kirkasta valoa, taivaankansi auki, vaeltavat pilvet. Vielä riittää vihreää, mutta metsän pohjalle tippuneet lehdet jo rapisevat kenkien alla. Parasta lähiössä asumisessa on luonto, sanon miehelleni, ja tänään tarkoitan sitä. (Jonain toisena päivänä saattaisin sanoa, että parasta on vartin matka Helsingin keskustaan.)


Tarkoituksenamme oli lähteä sunnuntaina Ateneumiin katsomaan viimeistä päivää esillä ollutta Alice Neelin näyttelyä, mutta kävely metsässä ja lukuhetki aurinkoisella penkillä vanhan pihlajan alla tuntuivat sopivammalta. Samaisessa pihlajassa olen kiipeillyt pienenä tyttönä, 30 vuotta takaperin. Olen samoillut näissä metsiköissä, joiden polut ja kalliot tunnen kuin omat taskuni. Penkin maalipinta on kulunut ja auringosta lämmin, läheisen hevostallin asukit kirmaavat pellolla. Parasta lähiössä asumisessa ovat rakkaat muistot, ajattelen hetken, kunnes ymmärrän, että tällä penkillä istuessani olen nähnyt elämäni ensimmäisen itsensäpaljastelijan. Kaikkea sitä joutuu lapsena, naisena, ihmisenä kokemaan.

Mutta tämä päivä on hyvä juuri näin. Parasta näin. 



I mentioned in my previous post that the autumn has been beautiful, and this is what I meant: so much light, such a wide, blue sky, with traveling clouds. The woods are still green, but at the bottom of the forest fallen leaves rustle under my feet. The best thing about living in the suburbs is the nature, I say to my husband, and today, I mean it. (On another day, the best thing may be the 15-minute train ride to the city.)


We were planning on going to see the Alice Neel exhibition downtown on Sunday, but going for a walk and reading on a bench, under a big old rowan, seemed like a better idea. It's the same rowan I climbed as a child, 30 years ago. I've walked these woods, and I know their paths and rocks as well as I know my own pockets, as the Finnish saying goes. The bench is warm from the sun, its paint chipped. Horses gallop on a nearby field. The best thing about living in the suburbs is the memories, I think - only to realize a split second later that this is the same bench from where I saw a flasher for the first time in my life. Oh, the things children, women, people, witness in life.

But today, it's just fine like this. It's the best, for this moment.



Saturday, October 1, 2016

Kun saapuu syys / The falling leaves


On kuulkaa jo lokakuun ensimmäinen. Sen kunniaksi aina vain matalammalta paistava aurinko valaisee kullankeltaiset lehdet, tuulee vieläkin kovaa parin myrskypäivän jälkeen. Syksy on ollut kauniimpi kuin miesmuistiin: lämmin, kuiva, kirkas. Pitää jo tosissaan pohtia, millaisilla vaatteilla pärjäisi aamusta iltaan: viileän yön jäljiltä tarvitsee kaulahuivin ja käsineet, mutta villasukkahousut olisivat jo liioittelua. Päivän aikana sää lämpenee kuin varkain, mutta heti auringon laskettua kylmenee taas.

Ostin Vagabondin viininpunaiset nilkkurit pari viikkoa sitten, ystävän kirppispaikalta, mistäs muualta. Olen käyttänyt niitä melkein joka päivä, potkiskellen kevyesti puista pudonneita kastanjoita, tammenterhoja ja oransseja vaahteranlehtiä.

Vaikka elämässä on aina kaikenlaista ja syksy on minulle usein vaikeaa aikaa, tänä vuonna toivotan lokakuun tervetulleeksi. Luonto pääsee lepäämään, asiat järjestyvät. On ruusunmarjateetä, Netflixissä kaksi kautta Penny Dreadful'ia, kehräävä kissa sylissä, ja Bill Evans Trion maailman paras versio Kuolleista lehdistä (löytyypi postauksen lopusta). Sen kuuloista ja oloista syksyä vietän ja toivotan muillekin: kuplivaa, eloisaa, veikeää.


It's hard to believe it's October 1st already. The sun sets earlier and earlier every day. It has been a stunning autumn in our neck of the woods: sunny, bright and warm, but it's getting trickier to get dressed. One needs gloves and a warm scarf in the mornings, but the days are still pleasant enough where wool tights would be a total overkill. Then the sun sets, as does the chill. It's a beautiful, complicated time of year.

I bought a pair of dark red ankle boots from my friend's flea market stall a few weeks back. I have worn them almost every day, kicking fallen maple leaves, acorns and chestnuts gently as I walk to the train station.

Isn't it so, that there is always something in life: some kind of a worry or a problem, whether it's real or imagined. Autumn months tend to be difficult for me personally, with the loss of daylight in particular, and whatever worries there may be, the burden always feels heavier when summer is no longer with us. But this year I feel much more optimistic about fall than usual: there is rosehip tea, two seasons of Penny Dreadful on Netflix, a purring kitty or three, and the best ever version of Autumn Leaves, courtesy of Bill Evans Trio. The track sounds like my autumn feels: bubbly, airy, lively. 



Sunday, September 11, 2016

Puhvihihojen puolustuspuhe / On the Defence of Puffy Sleeves


Bongasin viikko sitten kirpparilta kirjaillun farkkutakin, jonka erikoinen pesu ja pastellikukkasten vyöry pistivät miettimään: onko tää nyt ihan kamala vai oikeastaan tosi ihana? Postasin pienen kuvan Instagramiin, jossa ikäänkuin jälkiajatuksena mainitsin myös sen, että farkkutakissa on puhvihihat. Kukkakirjailut ja pesu eivät herättäneet kommentoijissa intohimoja, mutta puhvihihojen kohdalla olikin jo toinen tilanne. Stylistikaveri kommentoi, että nykymuodissa menee suurinpiirtein kaikki, paitsi puhvihihat - ne ovat ehdoton no-no. Muutama ehdotti hihojen pois leikkaamista. Ja minä siinä sitten pohdiskelin, että tykkään oikeasti kaikenlaisista puhvihihoista, ja minusta ne näyttävät nyt jopa ajankohtaisilta. Tosin viktoriaanisen ajan korkeakauluksiset ja puhvihihaiset puserot ja niiden replikaatiot ovat olleet minusta ihania aina: olen pukeutunut puhvihihoihin jo vuosikausia.

Puhvihihoissa on draaman tuntua, romantiikkaa, salaperäisyyttä, vanhan ajan viehätystä. Viekää vaikka tuhkatkin pesästä, mutta puhvihihojani ette vie!

Vasemmalta oikealle: puhvihihoissa kuusivuotissynttäreilläni 1984, Slovakian rajalla 2003, Helsingissä 2008
From left: wearing puffy sleeves on my 6th birthday in 1984, on the Slovakian border in 2003, in Helsinki in 2008

- - -

I found an embroidered denim jacket at the flea market a week ago. The wash of the denim was a little unusual, as of course was the rich, pastel-coloured flower embroidery. I couldn't decide if the jacket was horrible or really, really cool, so I posted a small photo on Instagram and added something like an afterthought about the jacket having puffy sleeves. The flower embroidery or the wash of the denim gathered no objections, but the puffy sleeves had people unsure. A stylist pal of mine stated that puffy sleeves are an absolute no-no: in the current fashion/personal style framework, everything goes - except puffy sleeves. A few suggested cutting the sleeves off. I was left thinking that I actually really like puffy sleeves. I've liked puffy sleeves for a long, long time, ever since my childhood love affair with Victorian-era-type high-collared, puffy-sleeved blouses and dresses. I have a lot of puffy-sleeved blouses, jackets and dresses in my wardrobe: some are flamboyant, others disciplined, some are soft and feminine, others more structured. All of them are awesome.

Puhvihihoissa tänään
Wearing puffy sleeves today

I think I kind of love puffy sleeves. They have a certain level of drama and romance about them, they are a little mysterious, they hint at a different era. Fashions may come and go, and say what you will, but no one can take away my puffy sleeves!

Thursday, September 1, 2016

Poluista ja verkostoista / On paths and networks


Olen törmännyt lähiaikoina moniin erilaisiin verkostoitumista käsitteleviin teksteihin ja puheisiin. Tiedättehän: mene ja verkostoidu rohkeasti, ties mitä uusista tuttavuuksista syntyy. Taidoilla tai kokemuksella ei ole niin väliä, kun tuntee oikeat ihmiset. Ole osa jotakin itseäsi enempää. Yhdessä olemme enemmän. Mitä näitä nyt on. Välillä iskee ahdistus: minä en ole kovinkaan verkostoitunut ihminen. Viihdyn omissa oloissani ja pidän huonosti yhteyttä jopa minulle todella rakkaisiin. En ole haalinut some-kontakteja enkä osaa hyödyntää uusia tai  vanhojakaan tuttavuuksia jonkun uuden ja paremman toivossa. En oikein edes kehtaa kysyä hyvältä ystävältä apua, vaikka sitä tarvitsisin.

Joskus ajattelen pitäväni maailmaa käsivarren päässä. Tarkkailen etäältä ja puuhailen omien pikkuprojektieni parissa jakamatta tietojani tai taitojani mihinkään tai kenellekään, vaivihkaa ajatellen, ettei minun puuhasteluillani voi olla arvoa kenellekään muille kuin minulle. Olen harrastelija asiassa kuin asiassa, en asiantuntija oikein missään. Työhistoriani on niin sekava ja omituinen, etten pidä itseäni ammattitaitoisena oikein millään alalla. Joka kerta kun saan työpaikan, olen ihmeissäni: miksi kukaan haluaa palkata minut? Havahduin asiaan taas kerran pari päivää sitten: oikoluin pyynnöstä työkaverin kiinnostavaa koulutehtävää, ja saatuani homman päätökseen ja tehtyäni pari ehdotelmaa, työkaveri kertoi painavin sanankääntein arvostavansa mielipidettäni ja asiaosaamistani. Ensin kursailin ja punastelin, sitten ryhdistäydyin: kyllähän minä osaan kaikenlaista. Osaan paljon, ja hyvin osaankin. En vain aina tiedä, mitä osaamisellani ja itselläni tekisin.

Olen vellonut pari viime vuotta jos jonkinmoisessa kiinnekohtiin ja suunnan hakemisiin liittyvissä käymistiloissa. Millainen olen, minne olen menossa, mitä haluan elämälläni tehdä. Täytän vajaan kahden vuoden päästä neljäkymmentä, ja useimmiten koen olevani ihan pihalla kaikesta. Sitten lohdutan itseäni sillä, että oikeasti melkein kaikki muutkin ovat ihan yhtä pihalla. Anna kenelle tahansa nelikymppiselle pari lasia viiniä, ja voilá: alkaa keskustelu taaksejätetyistä mahdollisuuksista, rakkaudesta, elämän suurista kysymyksistä: mitä halusin joskus olla, mitä minusta tulikaan, mihin vielä pystyn, jos päätän. Vaikka koenkin usein maailman suhteen loputonta ulkopuolisuuden tunnetta, on hetkiä, jolloin tiedän, etten ole yksin: viimeksi viime lauantaina istuessani iltaa yläaste- ja lukioajan ystävieni kanssa, vuosien tauon jälkeen. Kaikille meille on sattunut kaikenlaista vuosien varrella. Osa asioista on mennyt juuri niinkuin suunniteltiin, osa taas ihan erilailla. Siinä sitä istuttiin, puhuttiin elämästä. Jokaisella oma onnensa ja murheensa, taakkansa ja polkunsa.


Pidän pienistä kohtaamisista. Siivouspäivän viimeisinä hetkinä kuljin Ruttopuiston nurkalle, jossa seisoi tummia värejä roikuttava, lähes täysi vaaterekki. Pysähdyin katsomaan nilkkamittaista, kirkkaan vihreää Arolan vintagemekkoa, ja sivusilmällä huomasin Vuokon ruskean villakangastakin ja platinanvärisen rypytetyn pellavamekon. Kaakaonruskean, hätkähdyttävillä origamitaitoksilla varustetun samettitakin bongattuani en meinannut pysyä nahoissani. Ajattelin ensin, etten uskalla edes hintoja kysyä, mutta kysyin sitten kuitenkin, ja onneksi avasin suuni: hinnat olivat varsin kohtuulliset siihen nähden, mitä rumista ja likaisista 80-luvun Vuokon mekoista saa Fidassa nykyisin maksaa. Kävi ilmi, että vaatteet olivat kuuluneet myyjän anopille, joka oli kokeilunhaluinen, mielenkiintoinen, modernisti pukeutuva, oman tyylinsä löytänyt nainen. Jäi epäselväksi, mitä naiselle oli käynyt, mutta joka tapauksessa hänen vaatteilleen etsittiin uutta kotia. Minä sovitin, ja myyjä ja Chris toimivat makutuomareina. Session päätteeksi ojensin myyjälle 55 euroa kahdesta takista ja yhdestä mekosta. Myyjä katsoi silmiin ja sanoi, että oli onnellinen siitä, että vaatteet tulevat niitä oikeasti arvostavalle ihmiselle. Että ne pääsevät arvoiseensa kotiin. 

Sitä kai tällä postauksella yritän sanoa, että kaikilla ja kaikella on tarinansa. Polkumme ovat moninaiset ja oudot, vuodet opettavat sitä sun tätä, milloin mitäkin. Minne lopulta päädymme: toivottavasti sinne, missä arvostamme itseämme ja missä meitä arvostetaan, sellaisina kuin olemme.

-

I've come across a lot of talk about networking recently. You've heard it too, I'm sure: "it's all about who you know", "random new acquaintances can help you land your dream job", "be a part of something bigger", "there is strength in numbers", "you are no one if you are not on LinkedIn", "make yourself into a brand", etc. I find network-talk a little distressing: needless to say, I am not really a networking type of person. I'm somewhat of a private person, I like to spend time on my own, I have trouble keeping up with other people - even if they are old, cherished friends. I don't have a whole lot of social media contacts and I don't know how to take advantage of the people I know. I feel bad even if I have to ask a good friend for help, let alone a semi-stranger.


Sometimes I feel like I'm keeping the world at an arm's length. I toil with my own little projects and I have very little interest in putting my knowledge or skills "out there". In a way, I often feel like my skills aren't really all that special or that they don't have much value to the outside world. I don't think I'm much of a professional or an expert on anything. My CV is a jumbled mess of random jobs and an oddball education, and every time I land a job, I can't believe that they actually chose me over someone else. This all came back to me again, when a few days ago a colleague asked me to read and critique her school assignment, and after I took a look at her work and made a few suggestions, she told me how much she appreciated my help, my opinion and my knowledge on the subject matter. I found myself a little startled, but then realized that yes, I know things. I am good at things. I just don't know which way to go with what I know most times.

For the past couple of years I've struggled with various search-of-self-related questions: who am I, where am I going, what do I want to do? I'll be turning 40 in less than two years, and I often have a feeling that I have no idea what I want to do when I grow up. Then I console myself: give any 40-year-old a few glasses of wine, and voilá, it begins: talk of missed opportunities, love, fate, the mysteries of life: who we wanted to be, what we've become, what is still possible. I often feel like I'm an outsider to the world, but moments like those... I know I'm not alone. I experienced this first hand last Saturday when I had dinner with a bunch of old school friends whom I hadn't seen in years. Boy, have we lived. The strangest things have happened to all of us: some things we had planned, others we hadn't. We have all had our fair share of happiness and grief, burdens to bear and things that make us tick. Every single one of us, on our own path. Moments like that make me trust life. It's all a bit nutty, really, but that's what it's supposed to be.

I like small encounters with people. It was Cleaning Day (when towns turn into massive street flea markets in Finland) and as the event was slowing down and people had already started to pack up, Chris and I passed a rack of heavy-looking, dark clothes. I stopped to look at a bright green woolen vintage maxi-dress, but soon noticed a brown wool coat by Vuokko, a forever-favorite of mine when it comes to Finnish clothing design. Next to it I noticed a crinkled platinum-shade linen dress by the same brand, and by the time I saw a rich cocoa-brown velvet jacket with huge origami-type pleating on the shoulders... I was pretty much trembling. Really interesting Vuokko pieces are typically hard to find and very expensive: the occasional time one manages to find Vuokko at a charity store, you might have to pay 50 euros for an unwashed, possibly even stained, screaming-of-the-1980s ugly cotton dress. This seller knew what she had, but her prices were very reasonable: 20 euros for the coat and the jacket, 15 for the dress. As I tried on the pieces one at a time, the seller told me that they used to belong to her mother-in-law, who was a very modern, well-dressed woman back in the day. She had had style. I don't know what had happened to the lady, but her daugher-in-law was trying to find a new home for the clothes. It looked like the process wasn't exactly easy for her. As I handed the seller 55 euros for three amazing Vuokko pieces, she looked me in the eye and said that it make her so happy that the new owner of the clothes clearly appreciated them, that they had found a good home.


I guess what I'm trying to say with this post is: everyone and everything has a story to tell. Our paths are strange and unknown, we learn things over the years, of ourselves, of others. Moments in time, with people, without people. And where we end up: hopefully somewhere where we are appreciated and where we appreciate ourselves, just the way we are. 

Friday, August 12, 2016

Lomaton / Vacationless


Lomilta palailevat työkaverit näyttävät ruskettuneita ja rentoutuneilta. Minä sen sijaan olen tehnyt sairasteluaikaa lukuunottamatta pitkää työviikkoa lomailijoiden poissaoloja paikkaillen. "Ai... siis sulla ei ole ollut yhtään lomaa", kollegat sanovat varovaisin äänenpainoin. Luulisi kai, että lomattomuus tuntuisi jossain, mutta oikeastaan se ei ole häirinnyt. Vaikka vapaa-aikaa on ollut kovin vähän ja se vähäkin on mennyt stressatessa erinäisiä talonmyyntiin liittyviä asioita, minulle ovat riittäneet pienet rippeet kesäpäivistä. Kun astuu puoli yhdeksältä illalla ilmastoidusta tilasta lämmintä päivää hehkuvalle kaupungin kadulle, kovaäänisistä ja riehakkaista pojista ja tytöistä näkee, että auringossa on istuttu ehkä vähän liian kauan. Ripsarit ovat tuhruuntuneet, iho kiiltää, tukka on merituulesta sekaisin. Kesämekkojen suojaksi on vedetty neuletakit tai isot huivit, kaikkia naurattaa. Iloisten kesäihmisten seassa olen kävellyt asemalle ilta toisensa jälkeen, hypännyt bussiin ja nollannut ajatukseni. Valoa on vielä, kun pääsen kotiin. Parvekkeen ovi on ollut auki pitkälle yöhön.

Aamuisin olen nukkunut surutta pitkään ja rauhassa, syönyt kaurapuuroa ja kuunnellut Benny Goodmania. Tänään ilmassa tuntuu jo orastava syksy, koivunsiemenet peittävät asfalttia. Kun muut kai valmistelevat lähtöä Flow-festareille, minä matkaan töihin. 


My colleagues are returning from their vacations, all tanned and relaxed. I, however, have been working most of the summer, covering my colleagues' absences, doing more hours than usual. I can hear pity in my colleagues' voices: "oh... so you have had no vacation..." Oddly enough, it really hasn't been all that bad. I've had very little free time, and the time I have had, I have mostly spent stressing out about the sale of our house in the countryside. But I have also enjoyed little moments here and there: walking out onto the sun-baked streets after a long shift, seeing happy and giddy girls and boys who have been in the sun too long, their skin glistening, their hair recklessly blown about by the wind, their mascara a little smeared. There is still plenty of daylight after 8 pm and the city smells of a hot summer day. I've taken my time to walk to the station, hopped on the bus one evening after the next, and thought about nothing. At home we've kept the balcony door open long into the night.

In the mornings I've slept in. I've eaten oatmeal for breakfast and listened to Benny Goodman. There's a shift in the weather now, the cinnamon-colored seeds of birch trees are gathering on the pavement - fall is almost here. On Facebook I learn that my friends are getting ready for the biggest hipster summer event in Helsinki, the Flow Festival, which headlines the likes of Sia, Massive Attack, FKA Twigs and Morrissey this year. Yes, you guessed it: I'm getting ready to leave for work.