Sunday, January 17, 2016

Karhupuiston kulmilla / Bear Park corner


Kävin Helsingissä työhaastattelussa. Saavuin torstai-iltana, oli jo pimeää. Siskon luona odotti ruoka, hyvä seura ja ruusunmarjatee. Perjantaina haastattelu meni kai ihan hyvin, lopputulos jää nähtäväksi. Haastattelusta poistuessani minun piti saada kävellä, hengitellä kylmää talvi-ilmaa. Kävelin nopeammin kuin yleensä, karistellen loppuja hermostuksia kropasta ja mielestä. Kävelin ylös Korkeavuorenkatua, ohittelin lumeen peittyneitä autoja yksi toisensa jälkeen. Päädyin Kaivopuiston rantaan, katselin vähän aikaa horisonttiin ja kävin sitten Kaivarin kanuunassa, josta ostin indonesialaisen kaulakorun ja egyptiläisen rukousnauhan. (Kyllä, olen kiusallisen tietoinen siitä, että ihan hiljattain mainitsin ostavani ihan liikaa koruja.) Paluumatkalla piipahdin Akateemisessa niinkuin aina, kuuntelin ihmisvirtaa, nautin ympärilläni tapahtuvasta jatkuvasta liikkeestä.

Lauantaina aamupäivällä Karhupuisto oli hiljainen ja pakkanen hitusen kovempi. Kävelin kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ei tähän aikaan vuodesta lämmitä lainkaan. Mutta minullapa oli kelsiturkki ja muhkea myssy, villasukkahousut ja sydämessä palo. Olin aiemmin saanut viestin, jossa kysyttiin, mitä minä otan mukaan tästä hetkestä. Nyt tiesin: otan mukaan koko kaupungin ja tietoisuuden tulevasta, jossa minä olen osa tätä rytmiä - jos en huomenna, niin pian. 



I took the train to Helsinki for a job interview, arriving late Thursday night. A plate of food, a pot of rosehip tea and some excellent company waited for me at my sister's. Friday's interview went okay, I think - the end result remains to be seen though. After the interview I needed to shake off my nerves, so I walked and walked in the cold January weather, snow crunching under my feet as I passed car after car buried in snow by the sidewalk. I ended up in Kaivopuisto by the sea, gazed at the horizon for a little, and went to a flea market where I bought an Indonesian necklace and Egyptian prayer beads. (Yes, I am painfully aware of the fact that I just admitted to having bought more jewelry, once again.) I stopped by at Akateeminen, my favorite Helsinki book store, as I always do, and I enjoyed the buzz of people around me, as I always do, too.

On Saturday early afternoon, Bear Park in Kallio was quiet and the breeze felt colder than the day before. Sunlight doesn't feel warm this time of year, but it didn't matter: I wore my shearling coat, a chunky hat, wool tights and a burning desire for life in my heart. Earlier during my trip I had received a text message: "what are you taking with you from this very moment?" I knew the answer now: I would take the city, all of it, and the awareness of the fact that I would be a part of this once again - if not tomorrow, then soon.

Tuesday, January 12, 2016

Viime vuoden vaatteista / About last year's clothes

Olen nyt parin vuoden ajan kirjannut ylös kaikki vaate- ja asustehankintani. Vuodenvaihteessa ynnäilen ja summaan, ja katselen, mitkä ostokset olivat hyviä ja mitkä huteja, mitä vaatteita tuli käytettyjä ja mitä lähti kiertoon, ja miksi. Siten tulee keräiltyä erinäisiä oivalluksia ja ideoita kuluttamisesta, vaatteista ja tyylistä.

Viime vuonna on tullut ymmärrettyä seuraavaa:

Vaikka ihmiset nykyään kyselevätkin minulta työpaikalla, olenko menossa juhliin, pidän siitä, että nätit, kimaltavat vaatteet eivät enää loju vaatekaappini perukoilla. Jos tekee mieli pukeutua töissä glitteriin tai samettiin, voin sen ihan hyvin tehdä, kunhan sitten tasapainotan kokonaisuutta jostain toisesta päästä.

Kotivaatteiden kanssa olen skarpannut. Toisinaan, etenkin näillä järkyttävillä pakkasilla, olen kyllä luuhannut kotona muhkeissa villaneuleissa ja verkkareissa, mutta noin yleisesti ottaen näytän kenties kotona vähän nätimmältä kuin vielä vuosi sitten. Kirjailtu kotitakki oli vuoden paras ostos. Hyvänä kakkosena tulevat Mamaha-turbaanit, joita saa Frida marinasta.


Yhtenä olennaisena havaintona pitää myöntää, että minulla on ihan liikaa koruja, ja niitä ostan, kun ne ovat useimmiten euron-parin kirppislöytöjä. Koruja pitää karsia, koska minulla ei ole aikaa käyttää niitä kaikkia ja on sääli jättää niitä käyttämättä.

Hasardiostoksia tuli viime vuonna tehtyä muutama. Ilmeisesti vielä tämänkin ikäisenä sorrun toisinaan ostamaan tai säilömään vaatekaapissani vaatteita, jotka eivät ole just eikä melkein, ne eivät istu kropalleni, tai jotka ovat "jonkun muun". Ja edellisestä aasinsiltana: on kuitenkin ihan ookoo, jos haluaa kokeilla jotain uutta. Itselle pitää olla armollinen. Nykyään toitotetaan joka tuutista sitä hienovaraisesti muokatun oman tyylin löytämistä ja siinä pysyttelyä, mutta eihän se sitä tarkoita, että joutuisi väkipakolla pukeutumaan siihen yhteen ja samaan muottiin aina. Vaihtelu on sallittua ja se on myös kivaa.

-

For the past couple of years I've kept a journal of my style-related purchases and activities. At the end of the year or at the beginning of the new one, I tally up the numbers and try to figure out the good buys and the bad ones, the clothes I wore the most and the ones I got rid of. It's a simple way to keep track of my buying habits and the types of clothes and accessories I wear the most. 



Here are some of my thoughts regarding last year's clothing-related adventures:

These days, quite a few people ask me if I'm going to a party after work, because I've started wearing a bit of velvet, sparkle or sequins at the office. I got tired of keeping my nicest clothes in the closet, and with a little bit of balancing, I've managed to bring a little bit of glamour to my office life. 

It's been an excellent idea to put some effort into wearing nicer clothes at home, too. It's been so cold lately that I have to confess that I've had to layer up sweaters and chunky cardigans... but on average I think my home-wear is much nicer than what it was before. My embroidered home coat (in the first picture) was the purchase of the year. Mamaha-turbans are a close second - you can get them at Frida marina.

A general confession: I have way too many pieces of jewelry and I keep buying more. I buy earrings at flea markets for a euro or two a pair, so they start to pile up. It's time to do some culling...



I made some mistakes last year, but hey, no one's perfect! Some items seemed great and sensible when I bought them (a pair of flat, brown woven leather shoes, or a light blue silk-mix cardigan come to mind), but it turned out later on that I just wasn't going to wear them (so storing them in the closet is just stupid), the fit was all wrong, that the overall style wasn't "me". 

In connection to the issue of something being "me"... it's good to try something different every now and then. One shouldn't feel bad about it. The fashion media is full of articles and stories about needing to find one's own style, curating it carefully, and sticking to it. But that doesn't mean you can't shop outside the box every now and then... 

Monday, January 11, 2016

Goodbye Bowie


I have admired David Bowie for as long as I can remember. To me, he has personified the power of man to pursue whatever he wants to be: constantly evolving, constantly changing, constantly pushing the boundaries.  The world is a lesser place without him.

Saturday, January 9, 2016

Unelmista / On dreams


Joululoman tienoilla sain aikaa miettiä. Kuten olen kai vähän liiankin monta kertaa muistanut täällä blogissa kirjoittaa, oli viime vuosi työrintamalla raskas. Lomalla pohdiskelin, saako nykyisin olla väsynyt. Työuupumuksesta ja töissä jaksamisesta puhutaan julkisuudessa aika paljonkin, mutta silti pitäisi pystyä tehokkuutteen ja uuden innovoimiseen, vaikka pää kainalossa. Mietin, saako yt-neuvotteluiden tuoksinassa ja talouskurimuksessa olla pitämättä työstään. Saako haluta määrällisesti vähemmän töitä, vähemmän vastuuta, vähemmän rahaa? Saako haluta enemmän omaa aikaa vaikka lukemiselle ja kirjoittamiselle? Saako ottaa aikalisän?

Torstaina palasin työpaikalle kahden viikon tauon jälkeen. Kerroin pomolle kakistellen ja hermostuneena, että olemme päättäneet muuttaa kevään aikana pääkaupunkiseudulle ja että minulla on ensi viikon perjantaina työhaastattelu. Pomo kysyi, johtuuko tämä työnkuvastani, stressistä, johtuuko tämä meistä. Minä vastasin, että ei ja kyllä, että en minä irtisanoudu nyt heti, mutta jossain vaiheessa aion. Kerroin, että nyt tai ei koskaan minun pitää etsiä omaa paikkaani ja luottaa vaistoihini. Etten vielä tiedä, mihin olen menossa ja milloin, mutta jonnekin ja jossain vaiheessa, että halusin kertoa nyt, koska se tuntui oikealta. "Kyllä sä olet rohkea", sanoi pomo. 

Eilen istuin iltaa kaveriporukan kanssa. Yksi meistä juhli juuri oman kahvilan avajaisia, toinen on jäänyt hiljattain työttömäksi, kolmas pohtii, että haluaisi viimeinkin toteuttaa itseään eikä tehdä aina töitä muita varten, neljäs haluaisi vaihtaa maisemaa muttei koe voivansa tehdä niin, ja viides, minä, on jo pistämässä vaihdetta silmään. Pohdimme sekalaisia työuriamme, jotka koostuvat vähän siitä sun tästä. Mietimme, mitä osaamme, mitä haluamme, mistä tietää, mitä haluaa, ja mitä jos ei haluakaan mitään tiettyä. Saako vaihtaa suuntaa, saako unelmoida? Emme päässeet keskustelussamme oikein sen pidemmälle - kunhan mietimme ääneen, minne olemme oikein menossa ja suojelimme ajatusta unelmista ja muutoksesta, joka hautuu meissä kaikissa. 

Paukkupakkanen huurruttaa hengityksen, ohut lumikerros narskuu jalkojen alla, järvi on jäätynyt. Seisomme kahvilan pihalla myöhään illalla ja katsomme yhdessä säkenöivää tähtitaivasta. Sanomme heipat ja toivotamme hyvät yöt. Vielä hetken olen tässä ja hengitän maaseudun keuhkoja pistävää ilmaa, annan silmäripsien kuuraantua. 



I had some time to think during the holidays. As I've remembered to mention (perhaps too many times), last year was rough. I had two weeks off around Christmas and New Year, so I finally had the chance to reflect and dissect my thoughts and feelings regarding work, life, and what's going on. Taking care of one's own well-being and happiness is discussed a lot these days, but I sometimes wonder if it's still not okay to admit to being tired or to not liking one's job. The current economic climate in Finland suggests that everyone with a job, any job, should just feel lucky to have one, and that to say no to constant stress and exhaustion is selfish. With so many people being laid off, is it okay to want to work less, is it okay to want to have less responsibilities, less money, and perhaps more time for things like reading and writing? Is it okay to need a timeout?

On Thursday I returned to work. Nervously I told my boss that we are looking to relocate to the Helsinki area this spring, and that I have a job interview next Friday. No, I'm not giving my notice yet, I said, but I needed to say something now, because it felt right. My boss asked me if it's because of my work load, if it's because of the stress. I said yes and no, that I felt it was time for me to listen to my instincts and to look for my place in the world. I said that I didn't know where exactly I was going and when, but that I was going, eventually. "You are very brave," my boss said.

Last night I sat down with a group of friends for a cup of tea and some apple pie. One of us just opened a new cafe, another lost her job, a third talked about wanting to do something for herself for once in her life, a fourth said she wanted to relocate but felt that she couldn't, and a fifth, myself, confessed to being in the process of shifting gears. We talked about our careers, our lives, our dreams. We talked about what we are good at, what we know about ourselves and our skills, and we talked about what it's like not to know what one wants. We asked ourselves and each other if it's okay to change direction, to start something new, to dream, or do we need to settle. We didn't reach a conclusion, we were too busy protecting the idea of dreaming and change: that it's fundamentally good. We are all dreaming and changing, and we all need to do what's right for us.

It is very cold as we leave the cafe. The lake is frozen, a thin layer of snow crunches under our shoes. We can see our breath as we stand outside in the parking lot, saying our goodnights, gazing at the dark night sky with a million stars above us. I am still here, breathing in the countryside air that hurts my lungs. I start the car when frost starts to form on my eyelashes.