Monday, September 11, 2017

Syyskuun metsässä / September forest



Reilut pari kuukautta on kulunut siitä kuin viimeksi kirjoitin. Sitten viimenäkemän lopetin duunit tavaratalossa ja perustin oman second hand- yrityksen; jaan nyt liiketilan siskon ja yhden toisen yrittäjän kanssa. On tullut tehtyä aika paljon töitä lähiaikoina! Kauppa on auki kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ja siihen päälle pitää tehdä aikamoinen kasa paperitöitä. Lisäksi erinäiset vaatekasat korjattavia, pestäviä ja/tai silitettäviä odottavat aina kotiin tultaessa. Onneksi Chris on tehnyt urheasti kaikki kotityöt vähintäänkin tämän viimeisen kahden kuukauden aikana, ja jaksaa kärsivällisesti tukea, kun minä koomailen telkkarin ääressä illalla ja yritän ommella irronnutta nappia nappilistaan. On vähän väsyttänyt välillä, mutta tunnen itseni tavattoman onnekkaaksi. Teen nyt sitä mitä olen aina halunnutkin tehdä. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan vahdi tekemisiäni tai arvioi työsuoritustani paitsi minä itte ja perusluterilainen työmoraalini. On tämä yrittäjyys kuulkaa aikamoista, ja paljon on minulla opittavaa.


Syksy on melkein täällä. Olen vastustellut: olen kieltäytynyt pukemasta sukkia jalkaan yhtenä päivänä tai kietomasta huivia kaulalle toisena. Ehkä sen takia podin jonkin sortin flunssaa pari viikkoa takaperin. Kai tämä lyhyt, suloinen kesä on vetelemässä viimeisiään, ei siitä mihinkään pääse, mutta tänään oli vielä lämmin. Metsä tuoksuu maatuvilta lehdiltä ja sieniltä, maa on kostea ja sammalet märkiä kuin pesusienet, vihreimpiä koskaan. Aurinko lämmittää kallion pintaa, heinäsirkat soittavat vielä.


It has been over two months since I wrote my previous blog post. A lot has happened: I quit my old job (like I was set to do in late June), and then I made a dream come true. I started my own second hand business and I now share a shop with my sister and another entrepreneur. In the last two months I have worked a lot. The shop is open eight hours a day, five days a week, plus then there is a lot of work that has to be done outside the opening hours: there is always paperwork, and there is always clothes to be ironed or mended, if nothing else. I couldn't have done any of this without Chris' support: he's been taking care of our household and our cats while I've been either minding the shop or re-sewing buttons while sitting on the sofa at night. I have been incredibly tired but incredibly happy. I still find it hard to believe that I am actually doing what I have always wanted to do. I have to remind myself that there is no one else bossing me around except for my self and my Lutheran work ethic. It's been quite a whirlwind, and I still have a lot to learn. 


Autumn is here. I have tried to resist it by not wearing socks one day, or by not wrapping up a scarf around my neck on another, which is probably why I caught a cold two weeks back. (I am all better now though.) I guess there is no way around the fact that this short, sweet Finnish summer is almost over. I say 'almost', because today was warm and sunny. The forest smells of decaying leaves and mushrooms, the ground is moist, the moss drenched and greener than ever. The sun warms up the bedrock, one can still hear the grasshoppers.


Wednesday, June 28, 2017

Elämäpäivitys / Life update


Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:

"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja. 

Töissä kuulen asiakkaiden sanovan: 

"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois", 
tai 
"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää", 
tai 
"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua", 
tai 
"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran", 
tai 
"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen". 

Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.

Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi." 

En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.

Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.

Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?

Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.

- - -


This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:

"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap. 

My customers will say things like

"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away", 
or 
"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy", 
or 
"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that", 
or 
"well, I think I might just wear this top this one time anyway", 
or 
"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage". 

Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith! 

I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."

After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.

The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.

And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.

Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?

Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright. 

Thursday, May 25, 2017

Sata vihreää / A hundred greens


Kun kesä yllättää (ja ainahan se), kamppailen saman asian kanssa: niinä ensimmäisinä lämpiminä ja aurinkoisina päivinä en pysty, en kykene, pukeutumaan täysin kesäkamppeisiin. Pitää ensin vähän keventää, varovasti ja vähän kerrallaan. Jo kolmatta vuotta putkeen ensimmäinen kesäasuni koostuu mustista housuista ja raidallisesta silkkineuleesta. Ei kukkamekkoja paljailla säärillä, ei kiitos vielä.

Kesä tuli päivässä, parissa. Tuhat vihreän eri sävyä loistaa samanaikaisesti. Satakielet ovat saapuneet: niiden elämääpursuava laulu ryöppyää valoisassa illassa, pienen joen varrella.






Summer is finally here, and as usual, I find myself unable to wear full-on summer clothes. I am always too concerned about sunburn, and revealing my white-as-chalk legs feels like it's just too much to handle. For three years in a row now, my first summer outfit has consisted of a pair of loosely fitting black trousers and a stripy silk knit. It's my go-to get-up for this lovely time of the year. 

Hundreds of shades of green are all bursting out at once. The nightingales have arrived, and their song cascades, almost violently, through the night that is almost as light as day.


Kuuntelen / Listening: The Flaming Lips - Race for the Prize
Luen / Reading: Tove Jansson - Seuraleikki
Katsoin / Saw: Get Out

Sunday, May 21, 2017

Lehtiä taivaasta / Magazines from heaven


Perjantai-iltana huomasin puolivahingossa Facebookin vintage-ryhmässä, että joku oli luopumassa 1990-luvun muotilehtikokoelmastaan: hae pois tai menee paperinkeräykseen. Ruinasin siskonpojalta kyydin Karakallioon ja lauantaina roudasin viitisenkymmentä ysäri-Voguea, -Elleä ja -Marie Clairea kotiin. Lehtien entinen omistaja ei halunnut niistä rahaa, mutta kun en hätäpäissäni muutakaan keksinyt, vein hänelle vaihdokiksi nätisti ruukutetun timjamin. Minusta olisi tuntunut kiittämättömältä vain hakea lehdet pois ja häipyä paikalta. 

Sittemmin en ole pystynyt lopettamaan lehtien selailua, koska niissä näkyvä aika tuntuu niin turvalliselta ja tutulta. Hengästyttävän kaunis Isabella Rossellini on Lancomen keulakuva, Johnny Depp ja Kate Moss seurustelevat. Yhdessä mainoksessa poseeraa Christy Turlington, toisessa seuraavalla sivulla Naomi Campbell. Claude Montana suunnittelee Lanvinilla ja John Galliano Givenchylla. Ei muotilehtiskene ole koskaan ollut inklusiivista ja feministi minussa potee vähän syyllisyyttä, mutta näiden lehtien sivuilla vaatteet ja muotijutut ovat niin kauniita, että riipaisee. Tuntuu, että sydän pakahtuu. 

Aika usein huomaan ajattelevani katkerasti, että kaikki hyvä muoti on jo suunniteltu, tehty ja kuvattu. Sitten toppuuttelen itseäni ja muistan, että kaiken nykytyperän valtavirrassa elää edelleen sen tyyppistä luovuutta, joka herättää minussa tunteita. Ei saisi antautua liiaksi nostalgian valtaan, eikä varsinkaan saisi ajatella, että ennen oli kaikki paremmin - totuus ei ole koskaan yksioikoista. Menneessä ei voi elää ja eteenpäin katsominen on hyvästä. Ja kuitenkin: selailen muotilehtiä ajalta, jolloin instagram-tähteys ei yksin riittänyt Voguen kansikuvan saamiseen eikä editorialeja siloiteltu putipuhtaaksi kaikista ihohuokosista, ilmeistä ja eleistä niinkuin nykyisin... ja pohdin taas, että mitä ihmettä muodille tapahtui ja milloin tapahtui. Missä vaiheessa muoti alkoi kiertää niin nopeasti, ettei se ehdi puhutella ihmistä lainkaan? Missä vaiheessa kukaan ei enää odottanutkaan pysähtyvänsä yhden merkityksellisen ja kauniin kuvan äärelle, koska on niin kova kiire katsoa seuraavaa ja taas sitä seuraavaa? Mitä se kaikki kertoo ajastamme? Ken tietää - ehkä minä olen vain tippunut kärryiltä...


On Friday evening I was semi-accidentally browsing a Finnish vintage Facebook group that I am a member of. There it was: a woman had posted a photo of a bunch of old fashion magazines, asking someone to come pick them up because they'd end up in paper recycling otherwise. I contacted the woman, begged my nephew for a ride to a nearby suburb, and eventually found myself lugging nearly 50 issues of Vogue, Elle and Marie Claire from the 1990s to our apartment. The woman didn't want any money for her collection of magazines, but I just couldn't take her mags without giving something back so I gave her a pot of thyme. Silly, perhaps, but oh well!

I haven't been able to stop browsing the magazines since - the era portrayed in them feels safe and familiar. It was the time when breathtakingly stunning Isabella Rossellini was the face of Lancome, when Kate Moss was dating Johnny Depp, when Claude Montana designed for Lanvin and John Galliano for Givenchy,  and ads featured Christy Turlington on one page and Naomi Campbell on the next. Yes, mainstream fashion yada yada yada, probably not all that feminist, blah blah, but boy these magazines are beautiful. I find myself gasping a lot, my heart is skipping beats. 

I often think that all good fashion has already been designed, produced and photographed. Then I catch myself and reject the nostalgia that I know does not come with objectivity. After all, there is a lot of fashion I enjoy these days as well, a lot of creativity out there that I respect. It is good to face the future, and living in the past is not really an option. Yet... I browse these magazines that show a time when ten million Instagram followers didn't put you on the cover of Vogue, or when emotions or expressions on models' faces weren't photoshopped into oblivion. And I ask myself again: what the hell happened to fashion and when did it happen? When did fashion start changing so fast that it no longer spoke to us on a cerebral level? When did we stop pausing and appreciating a beautiful image, really looking at it, rather than skipping to the next one, because let's face it, there is always a next one? And more than anything: what does all this tell us about our times, our lives? Who knows - maybe I just wasn't made for these times...


Saturday, May 13, 2017

Elämän reunalla / On the edge of life


Kun maailma ahdistaa, katselen kuvia avaruudesta. Olemme niin pieniä, ettei meillä tai millään tällä ole oikeasti mitään väliä. Se lohduttaa, rauhoittaa levotonta ajatuksenjuoksuani. Nykyisin yhä useammin huomaan ajattelevani oikeastaan-ei-mitään. Pienet pinnalliset asiat ja epäolennaisuudet kiinnostavat suuria linjoja ja tosiolevaisuutta enemmän. 

Teini-ikäisenä murehdin olevani kamalan tavallinen. En koskaan kiinnostunut mistään tarpeeksi intohimoisesti: vähän kaikki kiinnosti, muttei kuitenkaan mikään. En erottanut itseäni, en omia ääriviivojani, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi. Maailma kosketti ja liikutti, mutta elämä tuntui aina vain lipuvan ohitse, kuin seuraisin vierestä, aina vain ihan yksin. Sama meno on jatkunut omalla tavallaan aikuisiälläkin: koen usein olevani hädin tuskin elämässä kiinni, olen selittämättömällä tavalla irtonainen kaikesta, mutta enää en sentään tunne olevani yksinäinen. Tunnen itseni nykyisin paremmin.

Lähes 15 vuotta sitten tutustuin itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa, kun kansainvälisen politiikan teorian luennolla Tri Hopgood piirsi taululle vaakatasoon kolme viivaa: ensin alimman viivan, sitten heti sen yläpuolelle toisen, kiemuraisen, ja kolmannen ylös, roimasti ylemmäs kahdesta muusta, kuin puhelinlangan. Alinta viivaa proffa kutsui maailmaksi, todellisuudeksi, jossa elämme. Toista viivaa osoittaessaan hän puhui ihmisistä: suurin osa maailman ihmisistä on tässä, lähellä maailmaa ja todellisuutta. He elävät ja tuntevat. Ylintä viivaa osoittaessaan aloin jo käsittää: "täällä ylhäällä olette te, kansainvälisen politiikan opiskelijat. Te seuraatte, tarkkailette, olette todellisuudesta irrallaan. Teidän kuuluu olla täällä, jotta osaisitte tehdä työnne hyvin." Katselin ympärilleni luentosalissa ja yritin nähdä syvällisen valaistumisen merkkejä muidenkin opiskelijoiden kasvoilla, koska minään toisena hetkenä en ole ymmärtänyt iteäni yhtä täsmällisesti kuin silloin. Hopgood oli kuvaillut suhdettani maailmaan paremmin kuin olisin itse osannut. Olin aina kokenut eläväni varjoissa, katsovani ulkopuolelta muiden menoa, kykenemättä osallistumaan täysillä. Ei se tarkoittanut, ettenkö olisi itse elänyt omaa elämääni, ettenkö iloinnut, rakastanut, kokenut täyttymistä tai yhteyksiä joihinkin toisiin ihmisiin. Olen vain aina ollut vähän elämän reunalla, aina vähän ulkona. Minä olen tarkkailijatyyppi, ja kiitollinen siitä, enkä oikeastaan edes tule ajatelleeksi asiaa nykyisin. 

Muistelin Hopgoodin vuosien takaista luentoa perjantaina, kun lopettelin osallistumistani #alonetogether -taideteokseen Kiasmassa. Olin sulloutunut pieneen mökkiin, jossa videofiidi lähetti livekuvaa Lapissa kolmessa eri mökissä oleskelevista Shia LeBeoufista, Nastja Rönköstä ja Luke Turnerista. Taiteilijoilla oli näkö- ja kuuloyhteys Kiasman mökissä oleviin, muttei toisiinsa. Taiteilijat kommunikoivat Kiasmaan päin kirjoittamalla. Kotisohvalta teosta pystyi seuraamaan Kiasman mökin ulkopuolella sijaitsevan kameran kautta. Ruudussa näkyivät vain taiteilijoiden kirjoittamat reaktiot ja vastaukset Kiasman mökissä oleville. 

Mökissä oli kamalan kuuma ja se oli täynnä väkeä. Kotoa olin seuraillut mökin ulkopuolista fiidiä satunnaisesti ja olin huomannut taiteilijoiden teksteissä vilahtelevan samoja nimiä: Eve, Shama, Lotta, Enja-Riina, Ferrari, Samuel ja moni muu. Hesarista olin lukenut, että sama porukka on viettänyt lähes joka päivä mökissä tuntikausia taiteilijoiden kanssa keskustellen, laulaen ja tanssien. Mökissä on 30 päivää kestävän teoksen aikana ystävystytty, avauduttu, opittu paljon itsestä ja ihmisyydestä. Siellä nämä samat ihmiset olivat perjantainakin, ja tunnelma oli performanssin viimeisenä päivänä haikea. Mökissä laulettiin Maamme-laulua, pelleiltiin, arvuuteltiin, luettiin jäähyväis- ja kiitoskirjeitä, kyynelehdittiin. Selkeästi #alonetogether:illa on ollut suuri vaikutus mökissä päivittäin vierailleiden ihmisten elämään. 

Minä en tuntenut oloani mökissä pelkästään ulkopuoliseksi kuten aina, mutta yllättäen myös hyvin yksinäiseksi. Vietin mökissä ehkä reilun tunnin, lähinnä kuunnellen vakkarimökkiläisten kevyttä jutustelua taiteilijoiden kanssa. Itse sain sanottua pari sanaa, mutten päässyt osaksi minkäänlaista keskustelua tai ajatustenvaihtoa. Pienen piirin vitsejä sateli samaan malliin kuin bileissä, joissa en tunne ketään eikä ketään todellakaan kiinnosta, olenko paikalla vai en. Kuin olisin tuppautunut taideteokseen, johon minua ei ole kutsuttu; olivat he ja minä. Olen silti tyytyväinen, että menin, näin ja koin. Itse taiteilijat olivat kuin sivuseikka, koska kokemus oli kiinni vakiokävijöistä, joiden tila oli suurempi kuin minun, joiden sydämessä paloi yhteenkuuluvuus ja jotka kokivat teoksen niin totaalisen merkitykselliseksi. Minulle teos oli enemmänkin #togetheralone kuin #alonetogether - en tuntenut yhteen puristautuneen väkijoukon ja taiteilijoiden kanssa mitään yhteistä, vaan tunsin katoavani, häviäväni mökin kuumuuteen. Tunsin syvää yksinäisyyttä muiden ihmisten joukossa, samalla lailla kuin joskus lapsena, kauan sitten. Onneksi minusta ei juuri koskaan tunnu enää samalta kuin silloin joskus, tai niinkuin eilen. Vaikka väreilen elämän reunalla tarkkaillen, minulla on ääriviivat, olen tässä.
- - - 

When the state of the world makes me anxious, I look at pictures of space. We are so small and insignificant that nothing really matters. I find the thought calming. Inconsistencies and quirks fascinate me more than larger frameworks; I am drawn to small things and their order (or the lack of), but not the meaning of life.

When I was a teenager, I often worried about being ordinary. I was interested in things, but not really, nothing was ever quite interesting enough. In a group of people I couldn't find my own outline, I couldn't quite grasp myself, and yet, I felt like I was always on the outside of the realm of any given social context, alone. I was touched by life and the world, but at the same time I drifted on the sidelines, as if I wasn't really there at all. I have felt the same way as an adult: that I am barely holding onto life, that I am somehow, inexplicably separate from it. I don't feel lonely anymore though - I understand myself better these days.


Almost fifteen years ago I had my first international politics lecture with Dr Hopgood. He drew a diagram on the board: there was a line below, establishing a base line, then a rugged line an inch above it, and way, way higher, a third line, something like a wire that a bird would sit on. He pointed at the base line and said: "This is the world, and this," he continued, pointing at the second line, "is most of the population of the world." "This is you", he said, as his finger reached the highest of the three lines. "You, students of international politics, are here, observing, watching, analysing, detached from the rest. You must be here in order to do what you are meant to do." Nothing before or after that moment has made more sense to me about the way I am, about what I am like as a human being. In a matter of seconds, Dr Hopgood had described the way I felt about the world, all of it: that a lot of the times I felt that I wasn't really living a life at all, but standing in the shadows, looking at the lives of other people. It wasn't anything to feel sad or sorry about, it was just the way things were. That I had always felt somehow disconnected, no matter what had happened in my life at a given time, no matter what I had done, whom I had loved, how my heart had ached. I had been, and still am, always just slightly outside of the frame, always on the edge of life. I am an observer first and foremost, and most times these days, I don't even think about it. I am the way I am, and I am grateful for it.

I thought of Dr Hopgood's lecture on Friday as I was leaving #alonetogether, a performance art piece by artists Shia LeBeouf, Nastja Rönkkö and Luke Turner. The three artists spent 30 days in remote locations in Lapland, each in their own cabin, connected only via webcam to a small wooden cabin inside Kiasma, the Museum of Modern Art in Helsinki. Inside the Kiasma cabin people sat and talked to the artists. The artists' only way of communicating back to the Kiasma cabin was via their keyboard, but the artists had no way of communicating with each other. I had been watching the live feed from Kiasma every now and then at home, with only the outside of the Kiasma cabin showing, and the artists' replies and messages shown on screen. It had been somewhat addicting to follow the cabin life, and on quite a few days I had hopped online, to see what people were talking about in the cabin any given moment. On Friday, the last day of the performance, I decided to take part on the spot.

The cabin was really hot, almost like a steamroom, and packed with people. I had noticed in the online live feed earlier that certain names kept appearing on the screen: Eve, Enja-Riina, Lotta, Shama, Ferrari, Samuel and others, as the artists were addressing them. I had read in the paper that a group of people had made their mission to visit the cabin every day, for hours at a time. The same people were there on Friday as well, and the mood was somewhat somber. It was clear on the last day that the experience had meant the world to these people: a lot of sharing had taken place inside the cabin with the three artists, there had been dancing and games, but also deep conversations. When I was inside, the group sang the Finnish national anthem, chatted with the artists about mostly silly topics, played charades, and read emotional goodbye- and thank you- letters. Some tears were shed, too. It was quite moving.

#alonetogether made me feel lonely, and like a child, almost. The bond between the artists and the everyday visitors had grown to the point where I just felt like I crashed a party I wasn't invited to. The cabin was someone else's, and I didn't feel welcome, although one of the girls in the cabin complimented my trousers - I guess that's something. I didn't really get to participate; mostly I stood there listening to others, and I said a few things which I regretted almost instantly, because artist LeBeouf seemed to think that my question to the artists ("don't you feel in any way exhausted, having to be available to people, interacting with others constantly, even if it is via webcam?") was not worth while ("only when people are lame" or "ask lame questions", he replied). But I am glad I went anyway. It was interesting to see the everyday cabin visitors pour their hearts out to the artists, feeling such deep gratitude for being able to be a part of the performance piece. It was clear that something had stirred in them, that it was something really meaningful to them. It was more about them than the artists. In the cabin, I just felt like I do most times: older, and like an outsider. What was different was the feeling of utter loneliness in a crowd that I used to feel constantly way back when, as a child. I am glad I am not in that place anymore, that I may hover on the edge of life, observing, but I also exist, I have found my outlines.

Sunday, May 7, 2017

Valkovuokkoaika / Wood anemone time


Uskaltaako jo sanoa talven olevan ohitse? Ensi viikoksi on lupailtu taas räntää, mutta tänään en näe mitään muuta kuin tämän valkovuokkomeren. Rakastan tätä aikaa keväästä, kun vehreys alkaa puskea harmauden läpi, pikkuhiljaa, vain vähän kerrallaan. Metsä on vielä karu, mutta valo ulottuu pohjalle saakka. Elonmerkit ovat herkkiä ja hauraita.

En ole oikein jaksanut viime aikoina kirjoitella, koska minulle ei kuulu oikeastaan mitään. Aika tuntuu odottavalta, päivät sulautuvat toinen toisiinsa. Olen käynyt töissä, ollut kotona, kirppistellyt, lukenut muotilehtiä, kuunnellut jazzia, syönyt tankoparsaa. Ihan perussettiä. Ajatellut en ole juurikaan, enkä lukenut kirjoja, enkä haastanut mieltäni millään tavalla. Kaikki on ihan hyvin, mikäs tässä ollessa. Joskus on hyvä antaa aivojen lepäillä.



Dare I say that winter might be over? The weather gods have not been kind to Finland this spring, and it is supposed to get cold again next week (we might even get some snow on Wednesday) but today, I will allow myself to think that spring is truly here, as is this ocean of wood anemones in our nearby woods. I love this time of spring: the signs of life are delicate, but the change of season is in the air. The light hits the forest floor, the green pushes through the gray, slowly. 

I haven't written much lately, because I just haven't felt like it and there is simply not much going on in life. I've been at work, I've spent time at home, I've gone to flea markets and charity shops, I've read fashion magazines, listened to jazz, and I've eaten a lot of asparagus. Pretty basic stuff, really. I haven't read books, I haven't felt like challenging my mind, I haven't thought much of anything. Everything is good though. Sometimes it's not a bad thing to let one's brain rest.



 Here is Chris, making fun of me posing for my outfit shots:



I am wearing all second hand (and my new Mamaha turban - made of recycled fabrics). 

Monday, April 10, 2017

Sunnuntaina Ateneumissa / Sunday at Ateneum


Kävin jo keskiviikkona Chrisin kanssa katsomassa Ateneumissa Tuulikki Pietilän näyttelyn, mutta sunnuntaina menin uudestaan, Museokortin mahdollistamana ja siskon kanssa. Kierreltiin Pietilän työt, edettiin Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolelle, josta bongasin ylläolevan Inari Krohnin Sammal -nimisen työn. En ymmärrä taiteesta mitään, mutta tiedän kyllä, mistä pidän. Sammaleesta pidän luonnossa ja nähtävästi myös kehysten sisällä. 

Tuulikki Pietilän kissat olivat hurmaavia, kuten myös Helsingin talviset yöt, Pariisin katot ja muut matkakertomukset, kotoisista saaristotöistä puhumattakaan. Niin monta matkaa, niin monta eri tyyliä ja kokeilua, eikä kyse ollut eri aikakausista. Samalla vuosikymmenellä, joskus samana vuonna, Pietilä oli luonut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Oli vaikeaa tunnistaa taiteilijaa samaksi, mutta vaihtelu oli minusta ilahduttavaa. Kaipa Pietilä oli kameleontti, kokeilija, edelläkävijä, mennään vähän sieltä, sitten tuolta. Muutos on hyvästä, ei jäädä paikalleen. Pysyvä, liian tarkasti määritelty tyyli voi olla vankila, joka nujertaa luovuuden. Vapaudesta syntyy uutta. 

Vastavuoroisesti Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolella ihmettelin Tapani Raittilan töitä nudistirannoista (tai kylpijöistä, kuten taidemaailmassa on tapana sanoa), joita taitelija oli maalannut 1940-luvulta 1990-luvulle asti. En voinut olla pohtimatta, minkä tyyppinen ihminen jaksaa maalata samanlaisia alastomia viisikymmentä vuotta. No, jumittaminenkin on omanlaistaan luovuutta: saman peilaamista eri mielentiloissa, uuden etsimistä turvallisuuden sisällä. Vivahde-erojen etsimistä ja löytämistä, varjopaikkojen tutkailua. Ehkä se on vain luonnekysymys, kokeeko tarvetta luoda nahkojaan ja kuinka usein. 


My sister and I went to see Tuulikki Pietilä's art exhibit on Sunday. I had already seen the exhibition on Wednesday with Chris, but I went a second time, since a) I was thoroughly inspired by Pietilä's work, and b) my Museum card gives me unlimited access to Ateneum Art Museum, and my sister asked me to join her. 

I loved Pietilä's cats, archipelago landscapes, rooftops of Paris, depictions of winter nights in Helsinki, images from her travels, of which there had been many. Her work spanned decades, and she experimented with a myriad of different styles over the years, sometimes within the same year. I thought it was lovely and refreshing to not be able to recognize the art as hers at all times. What a creative force she must have been! A chameleon, a rule breaker, an experimenter. Change is good, to be always moving! A clearly defined style might be a prison of sorts, while freedom brings creativity. 

On the other side of the spectrum was Tapani Raittila, whose work was presented at another exhibition, Light changes everything, at the same museum. Raittila had painted scenes from a nudist beach (or as they'd probably say in the art world: bathers) from the 1940s to the 1990s. What type of person feels the need to paint similar types of naked people for fifty years? And yet, there is creativity in staying the same, too. To explore the same topic from different times and angles, from different moods, finding something new every time, perhaps, just a glimpse, a new shade, a new proportion. I guess it's a question of one's personality: some people feel a strong need to shed their skins and be born anew, periodically, while others create more, always more, from remaining the same. Who the heck knows - like I wrote above, I don't know anything about art.  


And here we are, my sister and I, at Ateneum.

Tuesday, April 4, 2017

Äänestyspäivänä / On Voting Day


Chris ja minä köpöttelimme läheiseen kauppakeskukseen äänestämään - minä annoin ääneni ties kuinka monetta, Chris taas Suomessa ensimmäistä kertaa. Raapustimme numerot lappuihin, sitten kävimme ostamassa minulle joogamaton ja Chrisille kunnollisen pöytävalaisimen. Ison hypermarketin parsanippu oli ihan hiton paljon halvempaa (2,98 euroa) kuin lähikauppamme vastaava (6,99 euroa). Ostettiin sitten sitä edullisempaa, ja kun kerran oltiin törsäystuulella, tuhlasimme rahaa myös isoon loimulohipalaan. Kotimatkalla puhuimme ruoasta ja ruokailutottumuksistamme ja päätimme sen sadannen kerran syödä vähemmän sokeria. Luin jokunen aika sitten lehtijutun sokerin kauheuksista, ja jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa epäillyt eläväni sokerikoukussa. Syön karkkia melkein joka päivä, mikä ei mitenkään ole minulle hyväksi. Kotona haudutimme vihreää teetä ja tunsin samoin tein eläväni terveellisemmin. Meillä ei ole kaapeissa grammaakaan suklaata tai keksejä. Pelottaa, ja uskon olevani täysin kierteellä jo myöhemmin tänä iltana. Veikkaan, että loimulohi ei sillä hetkellä kauheasti lohduta. (Pistän toivoni parsaan ja poppareihin.)

Äänestyskuteiksi valitsin Brunon iltakirppikseltä parilla hassulla eurolla ostamani hauskan villa-kasmirneuletakin ja vuosia sitten Hietsun kirppikseltä bongaamani vihreän leopardikarvahameen, jota jaksan rakastaa ihan yhtä paljon nyt kuin silloin joskus. Hameessa oli ostohetkellä pientä vikaa (halkion sauma oli vähän antanut periksi) ja yritin tingata hintaa kympistä alaspäin. Myyjä ei suostunut ja jonkin sortin ärsyyntyneen pähkäilyn jälkeen maksoin hameesta pyydetyn hinnan. Nykyisin en muuten juurikaan tingi kirppiksellä. En kehtaa. Hyvät vaatteet ovat kirpparilla naurettavan halpoja jo valmiiksi.

Aurinko alkoi paistaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Valo paljastaa järjettömän likaiset ikkunat ja nurkissa pyörivät pölypallerot, vaikka juurihan minä vasta imuroin. Yritän lukea kirjaa, mutten jaksa keskittyä. Ajatukseni ovat nykyisin kiinni kovin konkreettisissa asioissa: kissan märässä nenänpäässä, mattoon piirtyvässä valokiilassa, onko meillä maitoa jotta voin tehdä perunamuusia. En jaksa olla kovinkaan syvällinen. Joskus pinnalla on helpompi hengittää. 


It's the municipal election time in Finland, and Chris and I trekked to our local pre-voting place to cast our votes: me for what feels like a hundredth time, but Chris got to vote in Finland for the first time ever. We voted, then bought me a new yoga mat (my old one went missing) and for Chris, a new desk lamp. We wandered through the aisles of a hypermarket where a bunch of asparagus was much cheaper (2,98 euros) than at our nearby grocery store (6,99 euros). We bought the affordable asparagus and splurged on a big chunk of flame-grilled salmon. On our way home we talked about our eating habits and recognized, like we've done before, that we eat too much sugar. I recently read a scary article about the dangers of sugar and felt a sting in my heart. I eat candy almost every day, and it is not good for me. We decided to do better. At home we brewed some green tea and I felt healthier already. We have no chocolate or cookies in the house. I am scared, because I have a bad feeling that come tonight, I'll be bouncing off the walls with my sugar cravings. I am not sure the flame-grilled salmon will satisfy me at that point. I put my hopes on asparagus, and perhaps, popcorn. 

My voting outfit is all second hand: I bought the cute wool-cashmere cardigan for 3 euros at a flea market not so long ago. The green, fuzzy leopard print skirt is an oldie: I bought it at another flea market years and years ago. I remember trying to get the seller to sell it for less - the skirt had a seam that had come undone a little bit - but she stuck to her guns and I eventually paid her the ten euros she wanted for the skirt. I don't haggle at flea markets anymore. I feel like good quality clothes are being sold for such low prices that I just don't have it in me to haggle.

The sun began to shine only later in the afternoon. The light brutally penetrated our apartment and pinpointed our dirty windows and dusty corners, even though I just vacuumed a few days ago. I tried to read a book but couldn't concentrate. I find that my mind is focused on very practical things these days: a cat's wet nose, a ray of sun casting light on an oriental rug, do we have milk so that I can make mashed potatoes later. I don't feel particularly deep these days. Perhaps it's easier to breathe on the surface.

Wednesday, March 29, 2017

Kevättä kohden / Facing spring


Kaivoin kaapin perukoilta kevyempiä kenkiä ja vaihdoin villakangastakin kevyesti topattuun trenssiin. Tänä vuonna en aio toimia niinkuin yleensä: että kopellan menemään loskan ja sepelin nuhjaannuttamissa talvikengissä ja ihan liian paksussa takissa jonnekin huhti-toukokuulle asti, kunnes huomaan farkkutakkikelien saapuneen. Trenssi oli todellinen löytö Frida marinasta - mistäs muualta. Se pitää tuulta ja toppavuori lämmittää nollakeleilläkin, mutta yleisfiilis on vähemmän talvinen kuin tumma kissankarvoilla päällystetty villakangastakki. Olen muuten ajatellut vuosikausia, etten ole trenssi-ihminen, mutta nähtävästi tarvittiinkin vain tarpeeksi pitkä helma ja runsaammin volyymia mitä tavistrensseissä.


Niin, ja mainitaan nyt sekin, että kevät tuli! Mustarastaat laulavat ja on valoisaa, kun pääsen iltavuorosta kotiin. Lähiössä tuoksuu multa, purot ja ojat solisevat jäistä vapaina. Tekee mieli siivota ja kokkailla (parsakausikin alkaa ihan kohta), käydä kävelyllä, samoilla vielä paljaassa, värittömässä metsässä.


Typically, in late April or May I find myself trudging along in a pair of ice-and-gravel-beaten winter boots and a cat-hair-covered wool coat, even when the weather would allow, say, a denim jacket and brogues. I decided to do things differently this year: I hopped on the spring wear wagon much earlier than usual. I bought this green padded trench coat at Frida marina some time ago, and it has been such a good purchase. It is wind resistant and the padded lining keeps me warm when temperatures still hover around freezing. The added bonus: it looks so much lighter and springier than any of my wool coats. For years I thought that I wasn't really a trench coat person, but I guess all it took was the right length and a suitable amount of volume.


Also, I declare: spring is here! Blackbirds sing and it is light out when I get off work from the late shift. In the suburbs it smells of dirt, wonderful dirt, and the streams and brooks flow free of ice. I feel like cleaning and cooking (asparagus season is almost upon us), and wandering in the bare, colorless woods.

Kuuntelen / listening to: The Best of Sonny Rollins (The Blue Note Years)
Katson / watching: Six Feet Under
Luen / reading: Laurence Sterne - The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman

Saturday, March 18, 2017

Sairastuvalta / From the sick bay


Olen nukkunut huonosti jo muutaman viikon. Olen pyörinyt sängyssä, heräillyt mitä oudompina yön hetkinä. Milloin on nenä tukossa, milloin kurkkua kuivaa, jalka on puuduksissa, sydämen syke tuntuu liian nopealta nukkumiseen. Jossain vaiheessa vaivun levottomaan uneen, josta havahdun ennen auringonnousua. Torkahdan vielä tunniksi tai pariksi jos hyvin käy. Olen nähnyt omituisia unia, joissa vierailevat lapsuuden koulukaverit, pähkinähakkiparvet ja holtittomasti purkautuvat lankarullat. Päivisin en kuitenkaan ole ollut megalomaanisen väsynyt. Aivot raksuttavat, kuumeisesti ja ylitahtiin. Olen käynyt kierroksilla päivin ja öin, jokin odottaa.

Kävin viime sunnuntaina siskon kanssa UFFin neljän euron päivillä ja ostin kasan vaatteita kun mieli teki. Ostin jännän kullanvihreänsävyisen, röyhelöhelmaisen hameen, minulle ihan liian suuren Aasia-inspiroituneen tikkipusakan ja hopeisella kuunsirpillä varustetun sinivihreän mohairneuleen. Ei ehkä maailman käytännöllisimpiä vaatteita, mutta mitä siitä! On kai taas se puolivuosittain koittava aika, kun minun tekisi mieli omistaa kaikki maailman kauniit vaatteet ja kaikki maailman tyylit, jotta voisin luoda nahkani joka ikinen päivä ja olla samalla oma itseni mutta silti joku toinen. Plärään nettikauppoja mutten osta mitään, ja selaan Pinterestiä ja muotilehtiä kuin heikkopäinen. Vähän oudot, pudotetut vyötäröt kiinnostavat edelleen. Jos olisin sikarikas, ostaisin Delpozoa. Pukeudun mustaan merinovillaiseen neuleeseen ja mustiin suoriin housuihin ja mieheni huikkaa ohimennen, ettei tiennytkään menneensä Johnny Cashin kanssa naimisiin. Musta näyttää kevään valossa ankeammalta ja nuhjuisemmalta kuin mikään, mutta sillä nyt mennään kun muutakaan en ole keksinyt - vielä! 

Chris vietti syntymäpäiviään tämän viikon tiistaina. Olin junaillut itselleni vapaapäivän, jonka ensin luulin pilanneeni syömällä edellisenä iltana liikaa sipsejä ja dippiä. Tuli nimittäin niin paha olo, ettei tosikaan. Huonosti nukkuminen sai täysin uudet ulottuvuudet: yön pimeinä tunteina makasin vuoteen sijasta kylppärin kylmällä lattialla, hengittelin syvään ja yritin olla oksentamatta. Chrisin synttäripäivänä oli pakko ottaa iisisti, kun kuumekin nousi. Katsoimme kotisohvalta Hitchcockin alkuperäisen The Man Who Knew Too Much:in vuodelta 1934. En pystynyt syömään Stockan Herkusta ostamiani synttärileivoksia, en katsomaan niihin päinkään. Kunnon vatsatautihan siitä sitten kehkeytyi, lääkärissäkin piti käydä. Sairasvuoteelta olen katsonut joka paikassa hypetettyä Skam:ia, ja myönnän, se on oikein hyvä ja koukuttava. En kylläkään oikein osaa samaistua henkilöhahmoihin, koska minä en ollut teininä millään tasolla sanavalmis enkä koskaan käynyt missään bileissä, joita skamilaisilla tuntuu olevan vähintään kerran varttitunnissa. Erinomainen sarja silti.


Ihan kuin en käyttäisi tarpeeksi aikaa vaatteiden vatvomiseen: sohvalla maatessa minulla on ollut aikaa katsella jokunen aika sitten päättyneiden muotiviikkojen tarjontaa. Paljon rumaa, epäkäytännöllistä ja kikkailevaa muotia (Diorin nahkabaskerit, ihanko oikeasti?), mutta onneksi olen inspiroitunutkin. Antonio Marrasin show nykytanssiperformansseineen oli hurmaavaa katsottavaa, vaatteetkin olivat kauniita. Edellä mainitun Delpozon pähkähulluja volyymeja olen ihaillut jo useamman sesongin ajan. Ihastuin suin päin Dries Van Notenin muotinäytösvideoon vaatteineen, stailauksineen, musiikkeineen, malleineen päivineen. (Dries ei erehdy ikinä, ei koskaan.) Kunhan kelit paranevat, aion pukea pohjepituisen, kapean hameen kanssa mustat nilkkasukat ja mieskengät. Voipi olla, että Johnny Cash- vaikutteet jatkuvat siis vielä hetkisen.

- - - 

I have slept rather poorly recently. I roll around in bed and wake up at the strangest hours. I feel congested, have dry throat, my foot falls asleep, my heart rate is too fast for sleeping. At some point I fall into restless sleep and have odd dreams in the early hours of the morning, about my childhood friends, huge flocks of spotted nutcrackers and unraveling balls of yarn. During the days, however, I am not as tired as one would expect. My brain is on overdrive, day and night. It's like a holding pattern, something is waiting.

Last Sunday my sister and I visited a local charity store where they were selling everything for four euros. I bought a bunch of clothes because I felt like it: a golden greenish ruffle skirt, a somewhat Asia- inspired jacket that is way too big for me (but I think I'll be able to wear it anyway), and a little juvenile handmade sea green colored mohair sweater with a silver moon and stars on it. Not the most practical set of clothes I've ever owned, but oh well! It's that time again: every six months I feel like I want to own all the pretty clothes in the world and all the cool styles in the world, so that I can change my identity daily - be me but be someone else at the same time. I browse online stores (I don't buy anything) and frantically flip through fashion magazines, books and Pinterest. I am still intrigued by slightly odd, dropped waists at the moment. If I was rich, I'd buy Delpozo. I end up wearing a plain black merino wool sweater with black slacks and my husband mentions, in passing, that he hadn't remembered marrying Johnny Cash. Black looks rather scruffy and dowdy in the newly emerged light of spring, but I haven't really felt like wearing lighter colors either - not yet anyway.


It was Chris' birthday on Tuesday. I had arranged to have the day off, which I thought I then ruined by eating way too many chips and dip the night before. I felt really sick, thinking that I must have overeaten. At night my current patterns of poor sleep escalated: I found myself lying on the bathroom floor, shivering, trying desperately to not throw up. The next day I realized I had a fever. We spent Chris' birthday at home on the sofa, watching Hitchcock's British version of The Man Who Knew Too Much, from 1934. I couldn't even look at the birthday cakes and pastries I had bought for Chris' special day. What I thought was just a bad reaction to a bunch of chips turned out to be a full-blown stomach bug. Charming! From my sick bed I've been watching Skam, the much hyped Norwegian teen angst drama. It's very good and I'm hooked, although it's not like I can relate to the characters. I never went to any parties in my teens and I certainly wasn't a verbal acrobat like most of the Skam teens seem to be. It's an excellent show nevertheless.

As if I weren't preoccupied enough with clothes already, but since I've been sick, I've had ample time to watch the autumn/winter 2017 fashion weeks' offerings. As usual, there was a lot of gimmicky, flat-out bad and ugly fashion out there (leather berets? You've got to be kidding me, Dior!). I also saw a few shows that really inspired me, like Antonio Marras (with actors and dancers and superbly beautiful clothes), Delpozo (I mentioned him earlier already - oh, those nutty volumes!) and Dries Van Noten (everything about it - that man can do no wrong). When the weather gets nicer, I will wear a narrow, mid-calf skirt with black ankle socks and black flats. Seems like the Johnny Cash theme might continue further into spring and summer.

Friday, February 24, 2017

Kevättalvitalvikevät / Springwinterwinterspring


Talvi ja kevät vuorottelevat. Vuoroin lumi sulaa, talitiaiset sirkuttavat korviahuumaavan kovaa, jalkakäytävät kuivuvat... ja sitten tulee ensin vettä, sitten räntää tai lunta, ja sen jälkeen pakkanen kiristyy, kunnes taas lauhtuu. Ja sitten pyryttää lisää vedensekaista lunta, vartin päästä paistaa aurinko. Pukeutuminen on vaikeaa päivinä, jolloin aamuisin huidellaan plussan puolella ja illoiksi luvataankin kymmentä pakkasastetta. Vähän liian usein on rumakenkäsää - pitää laittaa jalkaan sen sortin monoskuukkelit, joista ei ole niin väliä. Kunhan pitävät varpaat lämpiminä ja kestävät samalla loskaa ja lunta. Rumakenkäsää hankaloittaa muutakin pukeutumista. Kun ei omista esimerkiksi yksiäkään järkeviä farkkuja eikä muutenkaan ole ihan varma, onko ylipäätään farkkuihminen ollenkaan, tulee vaatteiden valitsemisesta tuskallista. Mikään ei  nimittäin näytä hyvältä rumakenkien kanssa. Tulee takkiongelmakin, koska rumakenkäsää tarkoittaa myös rumatakkisäätä. En ole vielä nähnyt nättiä, lämmintä, kosteutta ja räntää hylkivää takkia. Pakkaudun siis toppatakintapaiseen ja rumakenkiin, enkä koe ollenkaan näyttäväni itseltäni.

Junassa katselen, mitä muilla ihmisillä on päällä. Löytyy räntäsateen kastelemaa villakangastakkia, kittanaa nahkatakkia, käteviä armeijanvihreitä parkoja, aikuisten naisten vähän pidempiä, asiallisia, hupullisia untuva- tai toppatakkeja. Nuorilla on tennarit ja paljaat nilkat paljastavat pillifarkut, vanhemmilla samanlaisia rumakenkiä kuin minullakin. Monella on toppahousut. Joku hullunrohkea uskaltaa kopsutella menemään korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pääkallokelistä huolimatta. Pukeutuminen on vähintään yhtä sekavaa kuin sääkin.


Vietän vapaapäivän aamua lukemalla muotilehtiä ja juomalla vähän liikaa Sergejeffiä. Lehtien sivuilta kurkistelevat jo kevät- ja kesävaatteet: on rapsakkaa, röyhelöistä kauluspaitaa, kukkamekkoja, ylipäätään sellaisia vaatteita, joiden kanssa sukkahousuja ei tarvita. Kuvissa on luonto herännyt, vihreä. Meren äärellä kävellään ilman kaulaliinaa. Yritän muistella, missä vaiheessa olen alkanut odottaa kevättä jo alkuvuodesta. Kliseistä ehkä, mutta kun minä olin pieni, helmikuu oli kaikista paras ja talvisin kuukausi. Ei silloin kevättä vielä ajateltu, ei pitkiin aikoihin, vaan möyrittiin lumessa ja laskettiin pulkkamäkeä. Teininä pärjäsi hyvin koko talven yhdellä ja samalla talvitakilla, koska oli aina kylmä. En osaa nauttia talvesta enää samalla lailla kuin pienenä, en, koska epävakaisuudesta on mahdoton innostua. Tätä postausta kirjoittaessani sää on ollut ensin harmaa ja pilvinen, sitten lumimyrskyinen, sen jälkeen aurinkoinen, ja taas harmaa - kaikki tämä ehkä reilun tunnin sisällä. Vaikka kevät jo kiinnostaakin, oikeasti toivon, että olisipa vielä kunnolla lunta ja pakkasta, huopikaskelit, eikä tätä ainaista pyöritystä, jona yhtenä hetkenä on yhtä ja toisena toista.  Miksi kaiken täytyy aina muuttua-aa-aa-aaa!

Onneksi on teetä ja muotilehtiä, eikä vapaapäivänä ole pakko poistua kotoa! Eskapismia parhaimmillaan.

Eilen illalla töiden jälkeen piipahdin ostamassa parit uudet sukat ja haksahdin alehyllyssä roikkuviin kuparinvärisiin lurex-sukkiksiin. Edellisenä päivänä olin katsonut Guccin ensi syksyn ja talven muotinäytösstreamia ja todennut tarvitsevani vähän enemmän kimallusta elämääni. Eihän tätä ainaista masentelua jaksa kukaan. Voisikohan kukkamekon kaveriksi pukea rumakengät?


The weather can't decide whether it is winter or spring. One day we have above-zero temperatures with the snow melting, birds chirping, pavements clearing... and the next, a new cold front comes in, with snow blowing horizontally. The temperatures plummet once again, only to rise a few days later, with slush and sleet, and hazardously icy roads. Then more snow, and fifteen minutes later, sun. It's challenging to get dressed on mornings when it's five above, but the weather forecast says it will get to ten below by the evening. All too often I resort to wearing weather-proof ugly shoes, the types that just keep my toes dry and warm. Ugly shoes present a problem for rest of the outfit: nothing really goes with ugly shoes. I also have to wear an ugly coat: something that repels the sleet, something warm, but not too hot, i.e. a padded coat, and they have yet to design one that I'd find even remotely pretty. So there I am, waiting for the train to go to work, wearing ugly shoes and an ugly coat. Whatever else I might be wearing underneath doesn't pick up the rest of the outfit - it just can't. Climate change is ugly on all fronts.

On the train I look at what other people are wearing. Someone's wool coat has gotten wet and it reeks. A young girl wears a fitted leather jacket, another one a sensible, longish army-green parka. Older women (and myself) wear longer padded coats that cover their bums. Teenagers wear cropped skinny jeans and canvas sneakers, their bare ankles showing. Some adults wear padded pants that look like ski wear. Most people wear ugly shoes, just like I do. A brave soul is sporting a mini-skirt with high-heeled leather boots, despite the icy roads. The way people dress is just as nuts and all over the place as the weather.


I start my day off with too much Russian tea and a pile of fashion books and magazines. It's spring and summer in the editorials: models wear crispy white shirts, flower print dresses, the types of clothes you don't need to wear tights with. No scarf needed while gazing at the sea! The surroundings are green and lush. I try to remember when I began to look forward to spring as early as this. When I was a little girl, February was the best and the wintriest of months: we dug caves into the snow, went sleighing. Even as a teenager I needed only one winter coat because it was simply cold all the time. I don't enjoy winter the way I used to: there is just too much hassle with the weather constantly changing. As I've written this post, the weather has gone from gray and overcast to a crazy blizzard, to sun shining and back to overcast - in, what, an hour or so? I long for spring, but what I'd really want is a proper winter, with a lot of snow and staying-power, the way winters used to be. 

Thank goodness for tea and fashion magazines, though, and since I have the day off, I don't have to leave home. Escapism at its best!

Yesterday after work I stopped to buy some socks, and grabbed a pair of copper colored lurex tights from the sale rack. I decided that I needed some more magic in my life after having watched the Gucci autumn/winter 2017 fashion show the night before. I am tired of feeling down. It's time to wake up, no matter what the weather. I wonder if I could just wear my ugly shoes with a flower print dress?


Kuuntelen / listening to: Beach House - Depression Cherry
Katson / watching: Arrested Development
Luen: / reading: The Poetical Works of John Keats
Suunnittelen / planning: sukkalaatikon siivous / cleaning out my sock drawer


Friday, February 10, 2017

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes


"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.


"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 


Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Tuesday, February 7, 2017

7 February


Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.


Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun.