Sunnuntaina Ateneumissa / Sunday at Ateneum

Kävin jo keskiviikkona Chrisin kanssa katsomassa Ateneumissa Tuulikki Pietilän näyttelyn, mutta sunnuntaina menin uudestaan, Museokortin mahdollistamana ja siskon kanssa. Kierreltiin Pietilän työt, edettiin Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolelle, josta bongasin ylläolevan Inari Krohnin Sammal -nimisen työn. En ymmärrä taiteesta mitään, mutta tiedän kyllä, mistä pidän. Sammaleesta pidän luonnossa ja nähtävästi myös kehysten sisällä. 

Tuulikki Pietilän kissat olivat hurmaavia, kuten myös Helsingin talviset yöt, Pariisin katot ja muut matkakertomukset, kotoisista saaristotöistä puhumattakaan. Niin monta matkaa, niin monta eri tyyliä ja kokeilua, eikä kyse ollut eri aikakausista. Samalla vuosikymmenellä, joskus samana vuonna, Pietilä oli luonut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Oli vaikeaa tunnistaa taiteilijaa samaksi, mutta vaihtelu oli minusta ilahduttavaa. Kaipa Pietilä oli kameleontti, kokeilija, edelläkävijä, mennään vähän sieltä, sitten tuolta. Muutos on hyvästä, ei jäädä paikalleen. Pysyvä, liian tarkasti määritelty tyyli voi olla vankila, joka nujertaa luovuuden. Vapaudesta syntyy uutta. 

Vastavuoroisesti Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolella ihmettelin Tapani Raittilan töitä nudistirannoista (tai kylpijöistä, kuten taidemaailmassa on tapana sanoa), joita taitelija oli maalannut 1940-luvulta 1990-luvulle asti. En voinut olla pohtimatta, minkä tyyppinen ihminen jaksaa maalata samanlaisia alastomia viisikymmentä vuotta. No, jumittaminenkin on omanlaistaan luovuutta: saman peilaamista eri mielentiloissa, uuden etsimistä turvallisuuden sisällä. Vivahde-erojen etsimistä ja löytämistä, varjopaikkojen tutkailua. Ehkä se on vain luonnekysymys, kokeeko tarvetta luoda nahkojaan ja kuinka usein. 

My sister and I went to see Tuulikki Pietilä's art exhibit on Sunday. I had already seen the exhibition on Wednesday with Chris, but I went a second time, since a) I was thoroughly inspired by Pietilä's work, and b) my Museum card gives me unlimited access to Ateneum Art Museum, and my sister asked me to join her. 

I loved Pietilä's cats, archipelago landscapes, rooftops of Paris, depictions of winter nights in Helsinki, images from her travels, of which there had been many. Her work spanned decades, and she experimented with a myriad of different styles over the years, sometimes within the same year. I thought it was lovely and refreshing to not be able to recognize the art as hers at all times. What a creative force she must have been! A chameleon, a rule breaker, an experimenter. Change is good, to be always moving! A clearly defined style might be a prison of sorts, while freedom brings creativity. 

On the other side of the spectrum was Tapani Raittila, whose work was presented at another exhibition, Light changes everything, at the same museum. Raittila had painted scenes from a nudist beach (or as they'd probably say in the art world: bathers) from the 1940s to the 1990s. What type of person feels the need to paint similar types of naked people for fifty years? And yet, there is creativity in staying the same, too. To explore the same topic from different times and angles, from different moods, finding something new every time, perhaps, just a glimpse, a new shade, a new proportion. I guess it's a question of one's personality: some people feel a strong need to shed their skins and be born anew, periodically, while others create more, always more, from remaining the same. Who the heck knows - like I wrote above, I don't know anything about art.  

And here we are, my sister and I, at Ateneum.

Äänestyspäivänä / On Voting Day

Chris ja minä köpöttelimme läheiseen kauppakeskukseen äänestämään - minä annoin ääneni ties kuinka monetta, Chris taas Suomessa ensimmäistä kertaa. Raapustimme numerot lappuihin, sitten kävimme ostamassa minulle joogamaton ja Chrisille kunnollisen pöytävalaisimen. Ison hypermarketin parsanippu oli ihan hiton paljon halvempaa (2,98 euroa) kuin lähikauppamme vastaava (6,99 euroa). Ostettiin sitten sitä edullisempaa, ja kun kerran oltiin törsäystuulella, tuhlasimme rahaa myös isoon loimulohipalaan. Kotimatkalla puhuimme ruoasta ja ruokailutottumuksistamme ja päätimme sen sadannen kerran syödä vähemmän sokeria. Luin jokunen aika sitten lehtijutun sokerin kauheuksista, ja jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa epäillyt eläväni sokerikoukussa. Syön karkkia melkein joka päivä, mikä ei mitenkään ole minulle hyväksi. Kotona haudutimme vihreää teetä ja tunsin samoin tein eläväni terveellisemmin. Meillä ei ole kaapeissa grammaakaan suklaata tai keksejä. Pelottaa, ja uskon olevani täysin kierteellä jo myöhemmin tänä iltana. Veikkaan, että loimulohi ei sillä hetkellä kauheasti lohduta. (Pistän toivoni parsaan ja poppareihin.)

Äänestyskuteiksi valitsin Brunon iltakirppikseltä parilla hassulla eurolla ostamani hauskan villa-kasmirneuletakin ja vuosia sitten Hietsun kirppikseltä bongaamani vihreän leopardikarvahameen, jota jaksan rakastaa ihan yhtä paljon nyt kuin silloin joskus. Hameessa oli ostohetkellä pientä vikaa (halkion sauma oli vähän antanut periksi) ja yritin tingata hintaa kympistä alaspäin. Myyjä ei suostunut ja jonkin sortin ärsyyntyneen pähkäilyn jälkeen maksoin hameesta pyydetyn hinnan. Nykyisin en muuten juurikaan tingi kirppiksellä. En kehtaa. Hyvät vaatteet ovat kirpparilla naurettavan halpoja jo valmiiksi.

Aurinko alkoi paistaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Valo paljastaa järjettömän likaiset ikkunat ja nurkissa pyörivät pölypallerot, vaikka juurihan minä vasta imuroin. Yritän lukea kirjaa, mutten jaksa keskittyä. Ajatukseni ovat nykyisin kiinni kovin konkreettisissa asioissa: kissan märässä nenänpäässä, mattoon piirtyvässä valokiilassa, onko meillä maitoa jotta voin tehdä perunamuusia. En jaksa olla kovinkaan syvällinen. Joskus pinnalla on helpompi hengittää. 

It's the municipal election time in Finland, and Chris and I trekked to our local pre-voting place to cast our votes: me for what feels like a hundredth time, but Chris got to vote in Finland for the first time ever. We voted, then bought me a new yoga mat (my old one went missing) and for Chris, a new desk lamp. We wandered through the aisles of a hypermarket where a bunch of asparagus was much cheaper (2,98 euros) than at our nearby grocery store (6,99 euros). We bought the affordable asparagus and splurged on a big chunk of flame-grilled salmon. On our way home we talked about our eating habits and recognized, like we've done before, that we eat too much sugar. I recently read a scary article about the dangers of sugar and felt a sting in my heart. I eat candy almost every day, and it is not good for me. We decided to do better. At home we brewed some green tea and I felt healthier already. We have no chocolate or cookies in the house. I am scared, because I have a bad feeling that come tonight, I'll be bouncing off the walls with my sugar cravings. I am not sure the flame-grilled salmon will satisfy me at that point. I put my hopes on asparagus, and perhaps, popcorn. 

My voting outfit is all second hand: I bought the cute wool-cashmere cardigan for 3 euros at a flea market not so long ago. The green, fuzzy leopard print skirt is an oldie: I bought it at another flea market years and years ago. I remember trying to get the seller to sell it for less - the skirt had a seam that had come undone a little bit - but she stuck to her guns and I eventually paid her the ten euros she wanted for the skirt. I don't haggle at flea markets anymore. I feel like good quality clothes are being sold for such low prices that I just don't have it in me to haggle.

The sun began to shine only later in the afternoon. The light brutally penetrated our apartment and pinpointed our dirty windows and dusty corners, even though I just vacuumed a few days ago. I tried to read a book but couldn't concentrate. I find that my mind is focused on very practical things these days: a cat's wet nose, a ray of sun casting light on an oriental rug, do we have milk so that I can make mashed potatoes later. I don't feel particularly deep these days. Perhaps it's easier to breathe on the surface.