Kun maailma ahdistaa, katselen kuvia avaruudesta. Olemme niin pieniä, ettei meillä tai millään tällä ole oikeasti mitään väliä. Se lohduttaa, rauhoittaa levotonta ajatuksenjuoksuani. Nykyisin yhä useammin huomaan ajattelevani oikeastaan-ei-mitään. Pienet pinnalliset asiat ja epäolennaisuudet kiinnostavat suuria linjoja ja tosiolevaisuutta enemmän.
Teini-ikäisenä murehdin olevani kamalan tavallinen. En koskaan kiinnostunut mistään tarpeeksi intohimoisesti: vähän kaikki kiinnosti, muttei kuitenkaan mikään. En erottanut itseäni, en omia ääriviivojani, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi. Maailma kosketti ja liikutti, mutta elämä tuntui aina vain lipuvan ohitse, kuin seuraisin vierestä, aina vain ihan yksin. Sama meno on jatkunut omalla tavallaan aikuisiälläkin: koen usein olevani hädin tuskin elämässä kiinni, olen selittämättömällä tavalla irtonainen kaikesta, mutta enää en sentään tunne olevani yksinäinen. Tunnen itseni nykyisin paremmin.
Lähes 15 vuotta sitten tutustuin itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa, kun kansainvälisen politiikan teorian luennolla Tri Hopgood piirsi taululle vaakatasoon kolme viivaa: ensin alimman viivan, sitten heti sen yläpuolelle toisen, kiemuraisen, ja kolmannen ylös, roimasti ylemmäs kahdesta muusta, kuin puhelinlangan. Alinta viivaa proffa kutsui maailmaksi, todellisuudeksi, jossa elämme. Toista viivaa osoittaessaan hän puhui ihmisistä: suurin osa maailman ihmisistä on tässä, lähellä maailmaa ja todellisuutta. He elävät ja tuntevat. Ylintä viivaa osoittaessaan aloin jo käsittää: "täällä ylhäällä olette te, kansainvälisen politiikan opiskelijat. Te seuraatte, tarkkailette, olette todellisuudesta irrallaan. Teidän kuuluu olla täällä, jotta osaisitte tehdä työnne hyvin." Katselin ympärilleni luentosalissa ja yritin nähdä syvällisen valaistumisen merkkejä muidenkin opiskelijoiden kasvoilla, koska minään toisena hetkenä en ole ymmärtänyt iteäni yhtä täsmällisesti kuin silloin. Hopgood oli kuvaillut suhdettani maailmaan paremmin kuin olisin itse osannut. Olin aina kokenut eläväni varjoissa, katsovani ulkopuolelta muiden menoa, kykenemättä osallistumaan täysillä. Ei se tarkoittanut, ettenkö olisi itse elänyt omaa elämääni, ettenkö iloinnut, rakastanut, kokenut täyttymistä tai yhteyksiä joihinkin toisiin ihmisiin. Olen vain aina ollut vähän elämän reunalla, aina vähän ulkona. Minä olen tarkkailijatyyppi, ja kiitollinen siitä, enkä oikeastaan edes tule ajatelleeksi asiaa nykyisin.
Muistelin Hopgoodin vuosien takaista luentoa perjantaina, kun lopettelin osallistumistani #alonetogether -taideteokseen Kiasmassa. Olin sulloutunut pieneen mökkiin, jossa videofiidi lähetti livekuvaa Lapissa kolmessa eri mökissä oleskelevista Shia LeBeoufista, Nastja Rönköstä ja Luke Turnerista. Taiteilijoilla oli näkö- ja kuuloyhteys Kiasman mökissä oleviin, muttei toisiinsa. Taiteilijat kommunikoivat Kiasmaan päin kirjoittamalla. Kotisohvalta teosta pystyi seuraamaan Kiasman mökin ulkopuolella sijaitsevan kameran kautta. Ruudussa näkyivät vain taiteilijoiden kirjoittamat reaktiot ja vastaukset Kiasman mökissä oleville.
Mökissä oli kamalan kuuma ja se oli täynnä väkeä. Kotoa olin seuraillut mökin ulkopuolista fiidiä satunnaisesti ja olin huomannut taiteilijoiden teksteissä vilahtelevan samoja nimiä: Eve, Shama, Lotta, Enja-Riina, Ferrari, Samuel ja moni muu. Hesarista olin lukenut, että sama porukka on viettänyt lähes joka päivä mökissä tuntikausia taiteilijoiden kanssa keskustellen, laulaen ja tanssien. Mökissä on 30 päivää kestävän teoksen aikana ystävystytty, avauduttu, opittu paljon itsestä ja ihmisyydestä. Siellä nämä samat ihmiset olivat perjantainakin, ja tunnelma oli performanssin viimeisenä päivänä haikea. Mökissä laulettiin Maamme-laulua, pelleiltiin, arvuuteltiin, luettiin jäähyväis- ja kiitoskirjeitä, kyynelehdittiin. Selkeästi #alonetogether:illa on ollut suuri vaikutus mökissä päivittäin vierailleiden ihmisten elämään.
Minä en tuntenut oloani mökissä pelkästään ulkopuoliseksi kuten aina, mutta yllättäen myös hyvin yksinäiseksi. Vietin mökissä ehkä reilun tunnin, lähinnä kuunnellen vakkarimökkiläisten kevyttä jutustelua taiteilijoiden kanssa. Itse sain sanottua pari sanaa, mutten päässyt osaksi minkäänlaista keskustelua tai ajatustenvaihtoa. Pienen piirin vitsejä sateli samaan malliin kuin bileissä, joissa en tunne ketään eikä ketään todellakaan kiinnosta, olenko paikalla vai en. Kuin olisin tuppautunut taideteokseen, johon minua ei ole kutsuttu; olivat he ja minä. Olen silti tyytyväinen, että menin, näin ja koin. Itse taiteilijat olivat kuin sivuseikka, koska kokemus oli kiinni vakiokävijöistä, joiden tila oli suurempi kuin minun, joiden sydämessä paloi yhteenkuuluvuus ja jotka kokivat teoksen niin totaalisen merkitykselliseksi. Minulle teos oli enemmänkin #togetheralone kuin #alonetogether - en tuntenut yhteen puristautuneen väkijoukon ja taiteilijoiden kanssa mitään yhteistä, vaan tunsin katoavani, häviäväni mökin kuumuuteen. Tunsin syvää yksinäisyyttä muiden ihmisten joukossa, samalla lailla kuin joskus lapsena, kauan sitten. Onneksi minusta ei juuri koskaan tunnu enää samalta kuin silloin joskus, tai niinkuin eilen. Vaikka väreilen elämän reunalla tarkkaillen, minulla on ääriviivat, olen tässä.
- - -
When the state of the world makes me anxious, I look at pictures of space. We are so small and insignificant that nothing really matters. I find the thought calming. Inconsistencies and quirks fascinate me more than larger frameworks; I am drawn to small things and their order (or the lack of), but not the meaning of life.
When I was a teenager, I often worried about being ordinary. I was interested in things, but not really, nothing was ever quite interesting enough. In a group of people I couldn't find my own outline, I couldn't quite grasp myself, and yet, I felt like I was always on the outside of the realm of any given social context, alone. I was touched by life and the world, but at the same time I drifted on the sidelines, as if I wasn't really there at all. I have felt the same way as an adult: that I am barely holding onto life, that I am somehow, inexplicably separate from it. I don't feel lonely anymore though - I understand myself better these days.
Almost fifteen years ago I had my first international politics lecture with Dr Hopgood. He drew a diagram on the board: there was a line below, establishing a base line, then a rugged line an inch above it, and way, way higher, a third line, something like a wire that a bird would sit on. He pointed at the base line and said: "This is the world, and this," he continued, pointing at the second line, "is most of the population of the world." "This is you", he said, as his finger reached the highest of the three lines. "You, students of international politics, are here, observing, watching, analysing, detached from the rest. You must be here in order to do what you are meant to do." Nothing before or after that moment has made more sense to me about the way I am, about what I am like as a human being. In a matter of seconds, Dr Hopgood had described the way I felt about the world, all of it: that a lot of the times I felt that I wasn't really living a life at all, but standing in the shadows, looking at the lives of other people. It wasn't anything to feel sad or sorry about, it was just the way things were. That I had always felt somehow disconnected, no matter what had happened in my life at a given time, no matter what I had done, whom I had loved, how my heart had ached. I had been, and still am, always just slightly outside of the frame, always on the edge of life. I am an observer first and foremost, and most times these days, I don't even think about it. I am the way I am, and I am grateful for it.
I thought of Dr Hopgood's lecture on Friday as I was leaving #alonetogether, a performance art piece by artists Shia LeBeouf, Nastja Rönkkö and Luke Turner. The three artists spent 30 days in remote locations in Lapland, each in their own cabin, connected only via webcam to a small wooden cabin inside Kiasma, the Museum of Modern Art in Helsinki. Inside the Kiasma cabin people sat and talked to the artists. The artists' only way of communicating back to the Kiasma cabin was via their keyboard, but the artists had no way of communicating with each other. I had been watching the live feed from Kiasma every now and then at home, with only the outside of the Kiasma cabin showing, and the artists' replies and messages shown on screen. It had been somewhat addicting to follow the cabin life, and on quite a few days I had hopped online, to see what people were talking about in the cabin any given moment. On Friday, the last day of the performance, I decided to take part on the spot.
The cabin was really hot, almost like a steamroom, and packed with people. I had noticed in the online live feed earlier that certain names kept appearing on the screen: Eve, Enja-Riina, Lotta, Shama, Ferrari, Samuel and others, as the artists were addressing them. I had read in the paper that a group of people had made their mission to visit the cabin every day, for hours at a time. The same people were there on Friday as well, and the mood was somewhat somber. It was clear on the last day that the experience had meant the world to these people: a lot of sharing had taken place inside the cabin with the three artists, there had been dancing and games, but also deep conversations. When I was inside, the group sang the Finnish national anthem, chatted with the artists about mostly silly topics, played charades, and read emotional goodbye- and thank you- letters. Some tears were shed, too. It was quite moving.
#alonetogether made me feel lonely, and like a child, almost. The bond between the artists and the everyday visitors had grown to the point where I just felt like I crashed a party I wasn't invited to. The cabin was someone else's, and I didn't feel welcome, although one of the girls in the cabin complimented my trousers - I guess that's something. I didn't really get to participate; mostly I stood there listening to others, and I said a few things which I regretted almost instantly, because artist LeBeouf seemed to think that my question to the artists ("don't you feel in any way exhausted, having to be available to people, interacting with others constantly, even if it is via webcam?") was not worth while ("only when people are lame" or "ask lame questions", he replied). But I am glad I went anyway. It was interesting to see the everyday cabin visitors pour their hearts out to the artists, feeling such deep gratitude for being able to be a part of the performance piece. It was clear that something had stirred in them, that it was something really meaningful to them. It was more about them than the artists. In the cabin, I just felt like I do most times: older, and like an outsider. What was different was the feeling of utter loneliness in a crowd that I used to feel constantly way back when, as a child. I am glad I am not in that place anymore, that I may hover on the edge of life, observing, but I also exist, I have found my outlines.
